Viimeistä viedään..norppa kesälaitumille!

Se on kesäloma edessä. Viimeistä päivää töissä ja hommia niin paljon ettei paremmasta väliä. Suunnitelmia ei ole mutta niitä on ollut tapana tulla. Parhaimmat ideathan tunnetusti tulevat miettimättä. Ja miettimällä voi kuulemma myös päätellä että akusta tulee väärinpäin virtaa..
Perinteisesti olen lukenut järjettömän määrän kirjoja, ja LOIMAA, here I come! Pulina voi jo valmiiksi kaivaa puhelintaan esille niin voimme ihan yhteistuumin miettiä sitä alastarolaistoimittajan visaista pähkinää.." onko joku tehnyt sitä valtion viljasiiloilla.."
Ja koska eilen tuli juotua vihreää teetä Minkki P:n kanssa ja ulkoilutettua kesähiuksia(herrasmiehet hihittelevät jos puhuu kesätukasta) niin lomalle lähtö kondis on mitä mainioin..Pää ei särje kuin vähän, väsytä ei kuin vähän ja motivaatiota tehokkaaseen työskentelyyn..on vain vähän. Mutta lämmin kiitos kaikille saman teepöydän äärellä kokoontuneille.
Katsotaan miten kesäblogi päivittyy. Saattaisi olla aika aloittaa vaikka Norpan kesäkeittiössä sarja; etenkin kun on unohtunut vouhottaa taikomastani raparperipiirakasta JA piimäjuustosta täysin. (suurperheen emäntäainesta)
ps eräällekin miehelle..unohtui kertoa se suuri paljastus kun ystäväsi onneksi keskeyttivät aina kriittisinä hetkinä mutta samaa mitä teette kotona..minäkin olen tehnyt viime aikoina..

Merellä...

En tiedä miksi kirjoitan sinulle tänne, tai tässä muodossa mutta ehkä siksi että voin, eikä sille tarvitse olla sen kummallisempaa selitystä. Enhän minä valitse sanoja, vaan sanat valitsevat minut...
Kuukausi on kulunut . Se ei ole paljon, ja kuitenkin on. Yksi suuri asia muuttui ja moni pienempi sen mukana. Järistyksen keskellä on tullut esiin myös valoisia ja lämpimiä asioita, vaikka niiden näkeminen sumussa on ollut vaikeampaa. Toisaalta, kuukauden aikana ajatellut ajatukset ovat auttaneet jo hyväksymään, ymmärtämään ja käsittämään. Ikävää ja surua se ei vähennä. Mutta ehkä helpottaa juuri sen verran kun nyt on mahdollista.
Eilen kävimme veneillä paikalla jonne tuhkasi on ripoteltu. Pojat kaatoivat kunniaksesi aalloille hämmästyttävän määrän karhua, nuorin kunnioitti muistoasi trippimehulla, ja lähimpäsi toi mökiltä päivänkakkaroita, joita heitimme hyvästiksi meren syliin. Ja minä..hmm..tyylikkäästi ystävyytemme kunniaksi ja muistoksi..yrkkäsin mestarillisesti yli laidan..
Kun paluumatkalla veneen keula hakkasi aaltoihin ja jalkani alkoivat olla maitohapoilla, tuntui että se oli sinun retkesi. Vettä päälle ja hyvillä kolhuilla perille, kaikuvien kiljahdusten ja huuhdahdusten saattelemana. Vaikka suru ja menetys oli läsnä. Oli myös lämpöä ja välittämistä. Olit jälleen kerran kerännyt ystäviäsi yhteen.
Eräs viisas ihminen sanoi edellispäivänä että "kukaan ei kuole lopullisesti niin kauan kuin joku muistaa ja välittää". Me muistamme ja välitämme.

4,5 dl ja metropoliittikohtaamisia

Ihmisellä(siis aikuisella miehellä) on verta kehossaan n. 5 litraa. Verenluovutuksessa joutuu luopumaan vain vajaasta 5 desistä. Ja humps hei, itselläni se tapahtui viidessä minuutissa! Mieletön suoritusihme, vaikka itse sanonkin. Maksimisuoritus tässä lajissa on n. 12 minuuttia mutta kerrankin selvisin reippaasti alle maksimiajan!
Olen luovuttanut verta aiemminkin mutta se on ollut vuonna kivi ja miekka, kuten verenluovutuspapereistani sain todettua. Edellisestiä luovutuksesta oli 10(!) vuotta. Vähänkö hävettää! Kun nainen on voi käydä luovuttamassa verta 90 päivän välein, eli n. 4 kertaa vuodessa..olen siis possumaisen itsekkäästi ominut itselleni 40(!) pussia verta, jolle varmaankin kuitenkin olisi ollut parempaa käyttöä. JOS taas olisi pakottanut joka kerran mukaan vähintään, kolme kaveriani, kuten yleensä kaikkien projektien kanssa teen..(well, you do the math)..
No joka tapauksessa tänään marssin Yrjönkadun luovutuspisteeseen sen enempää suunnittelematta.
Suosittelen todella lämpimästi: hyvät isot leivät, pullaa, kolmea eri mehua, kahvia, helppo sijainti, auki myös iltaisin, miellyttävä henkilökunta ja hyvännäköisiä luovuttajia(ei, nyt en puhu eräästäkin naisesta) ja tulee vaan hyvä mieli, vaikkei se nyt maailman suurin uroteko olekaan.
Kaikki meni loistavasti! Ensin näytetään henkkarit ja sitten täytetään lomake ja mietitään onko harrastanut epäilyttävää seksiä tai onko joku muu harrastanut epäilyttävää seksiä, tai yleensäkin onko harrastanut seksiä. Siinä meni tovi.
Mutta sitten vaan pitkälleen lavitsalle ja kättä suoraksi. Ei sattunut ja todellakin tuo viisi minuuttinen suorastaaan lensi. Ehdimme vain keskustelemaan pintapuolisesti hoitajan kanssa tenniksestä, kun kone jo piippasi tyytyväisyyttään.
Rientäessäni hyvää vauhtia roseniin pitkin Kalevankatua näin silmäkulmastani Komeiden miesten kokoontumisajot. Ja ketkäs siellä olivatkaan; Ookoo-boysit ilmielävänä! Voi jälleennäkemisen iloa ja riemua. Keskieurooppalaisten poskisuudelmien jälkeen(vaikka eräskin mies yritti sitä kättään). Kuka sanoo ettei suomalainen mies osaa käyttäytyä, sieltä lennähtivät mannermaiset metropoliittitervehdykset oikeaoppisesti kolme kertaa poskelta toiselle ja olin myyty. Kunpa ei olisi tarvinnut lähteä..
Kuva: Onni ja Pyry. Lue ketkä vertasi tarvitsevat.

Sattuipa niinkin hassusti eräällekin naiselle, että etsi avaimiaan juhannuspäivänä. Oli lähdössä fillaroimaan. Reppu pakattuna. Mehu kylmässä ja tossun nauhat huolellisesti sidottuna. Eipä löytynyt.
Eräällekin naiselle oli joskus aiemminkin sattunut saman sorttista mutta yleensä kassin penkomista tapahtui oven ulko- ei sisäpuolella.
Tällä kertaa pulma tuntui juonikkaalta. Sisään oli tultu mutta ulos ei voinut lähteä. Missä avaimet.. Ei taskuissa, ei kasseissa, ei laatikoissa, ei jääkaapissa, ei sohvatyynyn alla, ei pesukoneen alla, ei saapikkaiden sisällä, eikä tietenkään avainkoukussa niille varatuissa paikoissa eikä yhtikäs missään.
Ulkona paistoi aurinko, eräskin nainen sisällä. Oli jo pakko ajatella.
Illalla oli tullut grillauskassi eteiseen, samaan aikaan kun oli pakko syöksähtää puuteroimaan nenäänsä.(kesällä se alkaa punoittamaan herkästi). Ja aamupäivän voimiensa tunnossa ja siivousinnostuksessaan grillikassi oli viety roskiin lehtikassin kera mutta ilman avaimia, oven vain ollessa auki..
Niinpä eräskin nainen alkoi aavistella avaimien sijaintia ja lähti nöyrästi käymään taloyhtiönsä roskalavalla. Avasi yhteisroskiksen, näki tutun grillikassin ja kurkkasi sisään. Ja mitä löytyikään. Ihka omat kotiavaimet! Voi sitä riemua ja älykkyyden tuntua kun avaimet taas löysivät omistajansa ja mysteeri tuli ratkaistua. Oli eräällekin naiselle ensimmäinen kerta kun haki avaimensa roskiksesta.
Mistä sitten ensi kerralla..

Herndon ja Amsterdam nousussa - mutta missä on Loimaa?

Koska olen yksityiskohtien ihminen(no heiiiii) niin mielelläni jaan
yksityiskohtaisia tietoja myös kanssaihmisilleni.
Ja koska kaikesta huolimatta ja juuri sen vuoksi, jaksatte yhä uudelleen piipahdella
täällä niin tiedoksi googlen lukijakartoitusta kuluneelta viikolla.
Kesäinen kädenheilautus kaikille, laittakaa ihmeessä kaupungeistanne
kommenttiboxseihin vaikka kesäsäätiedotteita! ;)
(en esim. tiedä missä on Herndon)
Itseäni viihdyttää ja ilahduttaa todella paljon,
että jaksatte käydä piipahtelemassa! rock.
Helsinki  304
Espoo   30
Tampere   29
Oulu   19
Turku   16
Hollola   16
Jyvaskyla  14
Herndon   10
Lund   8
San Diego  8
Stockholm  7
Nokia   7
Vantaa   5
Amsterdam  5

Kauneutta Juhannukseen

Pään painan ruohikolle ja oion jalkojain.

En jaksa pohdiskella, mä tahdon olla vain.

Sen viisaammat voi tehdä, mä päivän kultaan jään.

Mä tunnen kaikki tuoksut ja luonnon loiston nään.

Voi leikitellä mielikseen, voi ottaa jättää paikoilleen tai olla niin kuin luonnostaan ja maata vaan.

Mä peikko siihen uskoon jään, on maailmaa tää minkä nyt mä nään.

Tove Jansson

Kyllähän sitä nyt yhden pöydän kotiin kantaa..

Menin siinä eilen sitten kovaan ääneen huutelemaan, että "elämme mielestäni aikoja, jolloin naiset eivät kantele huonekaluja ympäri kaupunkia. Ja miten kävi? Tänään Loimaannorppa Aliisa löysi itsensä kantelemasta puuknääsin sohvapöytää pisin poikin jalkakäytäviä! Onneksi se on myös erittäin toimiva retkipöytä ja näin ollen myös ekselentti levähdysalusta mutta olisihan tämäkin taas kerran voinut tapahtua aivan normaalistikin. Toisaalta sitten taas ei koska sitten olisi jäänyt älyttömän nerokas hankinta tekemättä! Myyjän suosittelema retkipussissa oleva hyttyverkko! Nyt tulee vihdoinkin kesään laatua, JA saattaapa olla että tänä kesänä tulee herättyä niin ettei hyttynen, tuo pikku paholainen hlvetistä, pääse inisemään korvakäytävään. Myötäeläjät muistavat lämpimästi niitä muutamaa juhannusta kun norppa on juhannuspäivänä herännyt silmäummesta allergisen reaktion jälkeen... Riipukeinu ja kesäyöt, here I come!

Mitä SJP ja Julia edellä..jne

Tässä samalla kun Laajis vetää happea, kiitos osallistumisesta sekä kehuista, muistutetaan että muitakin yhtä perustavaa laatua tapahtuneita kiharoiden muutoksia olemme kohdanneet as shown. Ajattelin vain muodollisesti laittaa tähän kuvan niistä kiharista tunnetuista naisista jotka ovat ihan pärjänneet suorillakin hiuksilla. (tosin, mä luulen että ei niiden tarvi ite niiden kanssa venkoilla)
Riitta Väisäsestä ja Anita Hirvosesta, sekä Ari Klemistä en puolestani löytänyt kuvia suorilla hiuksilla. Tosin Arilla taisi olla vain liian käkkärä kotipermanentti otsahiuksissa..

Aikuisen naisen sohvapöytä - ja tukka

Olen maailman huonoin tinkijä, naamastani näkee noin kilometrin päähän ettei minulle tarvitse antaa alennusta, paitsi säälistä, tosin itseäni ei henkilökohtaisesti haittaa pätkääkään mistä syystä alennus tulee, tilillähän se näkyy vain euroina.
Mutta tänään sujui vähän paremmin. Oltiin Elkin kanssa Boknasin loppuunmyynnissä. Ehkä vähän väsyneenä, humoristisena ja osallistuvana asiakkaana mutta asiakkaana kuitenkin. Vahva epäilys on, että jo huomattavasti alennetun pöydän hinta tippui puoleen myyjien yhteisellä neuvottelulla ehkäpä myös siksi että liikkeessä olisi nopeammin kaksi erästäkin naista vähemmän..tiedä sitten..
Koko kauppahan on kaiken kaikkiaan sellainen mihin omalla "tuurilla sekoitettu ja löydetty jostakin" sisustyylilläni ei pitäisi eksyä ollenkaan, mutta muutaman yhteen sattuman ansiosta(esim. kotini sijainnin ja korttitelineeni) olen kurkistellut ikkunasta sisään.
Tänään eiku sisään ja pienen riehumisen jälkeen löysimme itsemme takatasanteen sohvaryhmältä ällistelemässä "ihan kivaa sohvapöytää", josta kävi ilmi ettei se koskaan ollut tuotantoon, eikä siis vastaavanlaista tulisi heti kättelyssä vastaan. (Mikä on tietysti hyvä jos kulkee sohvapöytä kainalossa kaupungilla.)
Hyvin nopeasti selvisi myös, että pöytä oli viettänyt aikaansa liikkeen takahuoneessa.(jalkoja oli pidetty lähellä pöytää, eikä lasienkaan alle ei aina oltu löydetty alustaa) Mutta reissussa rähjääntyy ja elämä jättää jälkensä. Ehkä pöydän oli aika siirtyä arvostavaan kulttuurikotiin, jossa kuitenkaan ei tuijottettaisi pelkkää pintaa(tervetuloa petsaamaan elkki).
Hetkeksi isku paniikki. Olenko nyt vanha? Miksi ostan sohvapöytää? Enhän mä edes ole sohvapöytä ihminen mutta sitten ymmärsin että aina voin liftata jäämerelle, joka olisi yhtä tyhmää ja lapsellista, ja näin voisin todistaa ettei mitään kehitystä ole tapahtunut sitten kauppaopisto vuosien. Heti helpotti.
Ja missäs se pöytä nyt on? No liikkeessä tietty. Koska väsytti, päätin myös käyttäytyä aikuisen naisen tavoin ja soittaa kotiinkuljetusta varten miehelle. Totta kai olisimme voineet kantaa pöydän Elkin kanssa muutaman sata metriä kotiinkin itsekin mutta tänä arvon ja lähimmäisen rakkauden aikana päätin ettei tänään ollut "naiset kantelee huonekaluja ympäri kaupunkia päivä". Koska vastakkainasettelun aika on ohi, ja naiset sekä miehet ovat tasa-arvoisia ja . Niin tasa-arvoa kunnioittaen annoin myös ystävämiehelle mahdollisuuden olla lähimmäinen. Ystävätyttö(täyttää pian 30v.) oli ollut lähimmäinen tullessaan seuraksi kauppaan, nyt piti muistaa suosia myös ei hametta käyttävää ystävää. Ja niinhän siinä kävi, että iloisena luurin toisessa päässä vastattiin, että "tottakai se käy, milloin voin hakea ja tuoda hankkimasi pöydän". Taisi sieltä myös tulla että toisella liikkeen myyjistä on muuten Hiace mutta sitä en tainnut enää kuulla..
Kävin myös kampaajalla. Eräskin mies sanoisi että laihduin ainakin kolme kiloa. Tuli hyvä tukka. Ehkä vähän aikuinen mutta nyt se ei haittaa koska on sohvapöytäkin. (onhan sohvapöytä ollut aiemminkin, mutta se tuli kotiin roskiksilta, ei Boknas liikkeestä).
Televisiosta tulee Lentopallon maailmanliigaa; Argentiina ja Puola. Taidan toivoa että Argentiina voittaa.
Tulipas nyt dorkat kuvat mutta vaihdetaan ne sitten kauniimpiin kauniimpana päivänä ;)

Kaulassa Elkiltä(itsensä tekemä) eilen saatu Lohdutus-koru.

Stonga.com muistaa

Ravintola Kuudetta linjaa vastapäätä, sisäpihalla, Tannerin puiston vieressä.

Quo vadis?

Eilen oli hautajaispäiväsi. Arkkusi päällä oli auringonkukka. Oli kaunis, äärettömän surullinen päivä. Eilisen olisimme voineet jättää väliin. Epäusko leijui kevyenä usvana ympärillämme vieläkin.
Pappi sanoi että olit ystävällinen, valoisa ja humoristinen. Sitä sinä todellakin olit. Humoristinen. Olit myös herkkä ja välittävä. Kaunis ystävä, ja iso ihminen. Laitoit itsesi likoon, ja sait myös muut tekemään sen. Puhuimme miten innostustasi oli vaikea vastustaa. Sait ihmisistä parhaimmat puolet esiin ja yhteinen sävel löytyi aina. Joskus se sävel oli hyvinkin..hmm..reipas. Mutta ilman sitä reipasta säveltä monet juhlat olisivat loppuneet ajoissa mutta auttamattomasti kesken.
Ei olisi laitettu pulkkaa narikkaan tai laskettu stigalla rappusista. Megafoni olisi pysynyt kaupassa ja hammondi olisi soinut paljon värittömämmässä ympäristössä. Voi olla että itseruskettavankin korkki olisi pysynyt kiinni..kenkälankista puhumattakaan..Monella pojalla olisi saattanut jäädä poikien välinen ystävyys paljon vähemmälle, ja ilman "joojoojoo, meneemeneemenee,onnistuuonnistuuonnistuu"-tyyliäsi, meillä olisi ollut paljon vähemmän muistoja ja valokuvia katsottavana. Paljon vähemmän aitoa iloa ja kiitollisuutta arvokasta ystävyyttä kohtaan.
Kun toimme Mambon kanssa kukkaa arkullesi, hävisivät sanat. Ne löytyvät kortistasi mutta en sittenkään pystynyt sanomaan niitä. Oli jäähyväisten päivä mutta en ole koskaan ollut hyvä hyvästeissä.
Äitisi oli viisaasti valinnut Lassi Nummen ääniCD:n ja Requimin tuomaan oikeita sanoja hiljaiseen hetkeen jolloin istuimme ja muistelimme sinua ja yritimme tajuta missä olimme ja miksi. Nummen lohduttava ääni kaikui kirkossa ja antoi tarvittavaa aikaa käydä kaikkia niitä tunteita läpi, jotka auttamattomasti iskeytyvät hyvästijättäjien mieleen. Requim tarjoaa rauhaa, lohdutusta ja ajatuksen elämän jatkuvuudesta, vaikka sillä hetkellä ne tuntuivat kaukaisilta määreiltä.
Kun ystäväsi kantoivat arkkuasi vyöryi menetys ylle hyökyaallon lailla. Nuoret miehet ja mustat puvut. Ystävää on raskas kantaa viimeistä kertaa. Viimeistään silloin taisimme ymmärtää peruuttamattomuuden merkityksen. Onneksi saattoautossasi kajahti varashälytin soimaan, nauru kirposi surun keskeltä, ja kaikki olivat sitä mieltä, että se oli sinun viimeinen kepposesi, hyvästijättösi meille.
Siskosi piti kauniin puheen muistotilaisuudessa. Kertoi kun viimeistä kertaa halasitte,ja miten olit sisarusparven puheen- ja ihailunaihe. Niin oli ystäviesikin kanssa. Siskosi tyttären puhe oli melkein paras. Valmistelematon mutta aito ja avoin. " Niinkuin Pedro sanoi mökillä, että: Pakko se on uida, muuten hukkuu. Teissä on paljon samaa. Niissä sanoissa oli sinun sanasi.
Käytiin välillä potkimassa parkkipaikalla renkaita. Se kuului juhlaasi.
Muistotilaisuuden jälkeen menimme vielä lapsuuden kotiisi. Äitisi oli tehnyt ruokaa ja kotisi täyttyi eri ikäisistä ihmisistä. Vieläkin sait porukan kasaan ja yhdistit.
Kuunneltiin musiikkia ja tanssittiin. Puhuttiin ja puhuttiin ja puhuttiin. Välillä oltiin hiljaa. Mutta jos joku oli liian kauan hiljaa, löytyi vierestä toinen joka laittoin käden olkapäälle. Kohdattiin. Oltiin yhdessä. Meillä oli kaikilla tarve, ja halu siihen.
Luettiin adressit. Kotisi hiljeni, taas kyyneleitä poskilla. Päivän aikana monet kädet kiertyivät ympärille, moni käsi silitti päätä ja poskea. Tuttu tai vieras, sillä ei väliä. Oli hiljaisia kyyneleitä, painuneita päitä ja viiltävän tuskaisia, ikävän ja epätoivon vahvahduttavia vartaloita. Oli vain lähimmäisiä joita yhdisti pahin mahdollinen.
Tälläkään kertaa emme lähteneeta ajoissa. Ei ollut kiire. Ei ollut kilpailevia juhlia, ei parempaa paikkaa missä olla. Vain yksi puuttui.

Aulikki Oksanen: Hyvästi

Me emme tiedä mitä linnunsydän tuntee,
kun siipi ei enää kanna,
ja alla on meren hauta.

Yhtä vähän me tiedämme
pienestä suloisesta sisarestamme,
yhtä vähän kultasydämisestä veljestämme,
kun he putoavat.

Ihmiselämä ja linnun lento
ovat yhtä huimia, yhtä katkeavia
ja muistomerkin arvoisia.

Viljo Kajava

Voihan leipä ja sen ihastelu

Tänään olisi kannattanut lähteä takki päällä töihin. En lähtenyt. Lähdin ilman takkia. Paleli. Tuntuu taas oikealta kesältä. Vähän niin kuin eilen, kun järjestettiin asiakkaan pihajuhlia. Oli aito tunnelma. Satoi kaatamalla. Mutta mukavasti sitten kun oli aika päättää juhlat, aurinko taas alkoi pilkistellä. Yritin muuten hyppiä hyppynarulla "niinkuin ne nyrkkeilijät niissä leffoissa".. On yllättävän vaikeaa. Ja vaarallista.

Mutta tämän päivän työkohokohta oli leipä ja sen ihastelu. Ihmisiä on joskus vaikea ilahduttaa. Ja joskus taas ällistyttävän helppoa. Työkaverini ihastui ikihyviksi kun näki design-leipäni. Piti näyttää toisellekin työkaverille sitä ennen kuin sain haukata. Jengi on sekaisin. Tai sitten norppa vaan ei tajuu.

Koiramaista elämää

Maikku maikkendaali tuli asumaan muutamaksi päiväksi kun loppuperhe lähti rellestämään Tukholmaan. Maire otti kohtalonsa tyynesti. Olihan tuttu paikka. Silti ilmiselvästi oleskelu ja aikataulun pituus aiheutti päänvaivaa. "Ollaanko tänne nyt tultu asumaan ja pitäisikö tästä nyt innostua vai suhtautua kohtaloonsa tyynesti??" Maikku päätti kokeilla kumpaakin suhtautumistapaa.
Hyvin nopeasti tuli selväksi ettei aamu seitsemältä ole mikään reippaan aamukävelyn hetki(10 metriä riittää)ja että hesarinkantaja on hyvä murista ja haukkua mennen tullen. Varmuuden on hyvä myös ajoittain reagoida kaikkeen pihalta, käytävästä tai mielikuvituksesta kantautuviin ääniin. Tai toisaalta, olla täysin reagoimatta. Myös valoisana kesäyönä saattaa kyläilijälle tulla tarve kommunikoida vinkuvin ulvahduksin kämppäkaverinsa kanssa. Mutta voi sitä riemua kun töistäpalaaja avasi oven. Siinä kaksi samanlaista veuhottajaa kohtasi toisensa.
Myös vastuullisena emäntänä toiminen aiheutti paineita. Muilta vierailta kun on pystynyt kysymään ruokahalusta ja -toiveista. Nyt mentiin sekä määrän, että laadun kanssa arpomalla. Yhtäkkiä huomasin muuttuneeni isoäidikseni, joka aikoinaan suomen pystykorvallemme ruuat käsi kulhossa sekottaen eksoottisia yhdistelmiä. (maikun kanssa turvauduimme myös Ceasar-pikaruokaan, ihan vaan että vieras varmasti saisi elimistöönsä jotakin rodulleen tarkoitettua) Toisaalta, samalla ruualla sitä kasvettiin. Tukka ja turkki kiilsi.
Kun on koiran kanssa kasvanut ja niiden kanssa myöhemminkin touhuillut, viihtyy sijaisemäntänä. Ulkoiluttaminen ja leikkiminen ei tuota vaikeuksia, ja sohvalla vieressä samalla fiiliksella chillaava borderterrieri tuo mukavaa tunnelmaa kaupunkikotiin. Maikun kanssa muutenkn rytmitys on helppo. Kun innostutaan, mennään vähän aikaa täysillä reuhopäänä, ja kun levätään, levittäydytään kuningatarmaisesti joko sohvalle tai jättityynylle, eikä hötkyillä pienestä.
Koira kaverina olisi kyllä kiva mutta sitten naapurissa pitäisi asua joku innokas 12-vuotias koululainen, joka haluaisi tienata taskurahaa koulun jälkeisillä kävelylenkeillä. Koko päivä yksin kotona tuntuu aktiiviselle rodulle vähän liian ankealta. Yhteiskunnassa jossa vastakkainasettelun aika on ohi, tehdään paljon yksipuolisia joustoja työajoissa iltasuuntaan ja silloin kaveri olisi heitteillä.
Mutta hyvin sujui. Syötiin, nukuttiin, kakattiin, leikittiin, ulkoiltiin, levättiin ja haukuttiin koko talo.

Pari sanaa surusta

Jo muutama viikko on näyttänyt elämästä, itsestä ja muista ihmisistä puolia, joita ei olisi nähnyt, tai joihin ei olisi kiinnittänyt huomiota, jos asiat olisivat menneet toisin.
Oman surun ja toisten surun kohtaamiseen ei voi valmistautua kun suru tulee yllättäen. Voiko siihen sitten aina muutenkaan..
Aluksi toimii shokissa ja on neuvoton. "Eihän tämän näin pitänyt mennä". Sen jälkeen iskee järkeily ja vastatunteet. "Tapahtunutta ei voi muuttaa" ja "elämä jatkuu" -tyyppinen päättely, ja kuitenkin tietää että matkaa on vielä kuljettavana ennen kuin asia on käsitelty, ja oman surunsa kanssa voi olla sinut.
Tulee mietittyä omaa elämäänsä ja rooliaan ystävänä, ihmisenä, perheenjäsenenä, lähimmäisenä.. Mikä merkitys omalla elämällä on, mitä olisi voinut tehdä toisin, olisiko voinut ja jos olisi, niin olisiko se vaikuttanut mihinkään. Paljon jossittelua, eikä yhtään vastausta. Saman ajatusmyrskyn keskellä miettii myös elämää ja sen tarkoituksenmukaisuutta, mikä on luonnollisesti kehä jolle aina kannattaa hypätä.. Mikä elämässä on kallisarvoista, jos se mikä on kallisarvoista, ei enää olekaan..Tätä pyörittelyä voi jatkaa suru polttoaineena, päivä, viikko, kuukausi ja vuosi kaupalla.. Suuret filosofit ovat käyttäneet siihen koko elämänsä.

Samalla tulee huoli myös muiden surusta.. Voiko lähimmäisenä helpottaa toisten oloa, ja onko jotain mitä voi konkreettisesti tehdä. Meillä suomessa on totuttu, etenkin kaupungissa olemaan ehkä jo hieman liiankin hienotunteisia ja jättämään surevalle tilaa. Maaseudulla koko kylä voi ottaa kollektiivisesti osaa suruun, ja suru on arkisempi, pakollinen osa elämää, jolle on tietyt toimintamuodot. Nyt helpommin suretaan piilossa ja itsekseen vaikka yhteisöllisyys voisi tuoda menetykseen kaivattua lohdutusta.

"Otan osaa" saattaa sanojasta tuntua kevyeltä ja liian tyhjältä. Mutta se sisältää kaiken sen mitä haluaisi sanoa tai tehdä, jos niitä sanoja ja tekoja olisi. Myös surijalle niillä sanoilla on merkitys. Tietää ettei sanoja ole, tietää että ihmiset ympärillä haluaisivat auttaa, ja osaltaa myös tuntevat itse surua, ja surevat kanssasi. "Otan osaa" on muutenkin kaunis sanayhdistelmä. Englantilainen "I`m sorry" välittää kyllä pahoittelun mutta "Otan osaa" kertoo tavallaan myötäelämisestä.
Liian lähellä, tai liian välittävä ei voi olla. Jos sureva on väsynyt, tai ei pysty ottamaan vastaan osanottoa, kyllä hän pystyy sen kertomaan eikä siitä tarvitse loukkaantua. Pahinta on jättää ihminen koteloitumaan oman surunsa kanssa, jättää yksin ja antaa eristäytyä. Eihän täällä aina jaksa normaalin hullunmyllyn keskelläkään itsekseen, saatika sitten kun elämä hetkeksi pysähtyy kokonaan. Kuva: Raimo Utriainen: Suru, 1975. Photo: Ari Karttunen/EMMA
Oma keho surutyön välineenä
Artikkeli surusta
Surun kohtaaminen

Piipahdus saviseudulla

Kävin Loimaalla. Pysähdyttiin Humppilassa. Kukka- ja lahjakaupan omistaja kertoi, että on suunnitellut Tonttumaata takapihalle. Tuli puheeksi kun ihastelin pizzalistaa; Helmi-tontun pizza, Lahja-tontun pizza jne. Oli suunnitellut Tonttukirjaakin mutta kuvittaja puuttui. Pyysin yhteystietoja. Sen lisäksi että ystäväpiirissä on paljon tonttuja, on myös muutama lahjakas Tonttu-kuvittaja. Äiti tuli pihalta takaisin sisään katsomaan olinko jäänyt kauppaan asumaan..
Kotona istuttiin takapihalla ja katsottiin pääskystä joka ruokki pöntössä olevia poikasiaan. Hirveä metakka koko ajan, ja yksi roudaa ruokaa henkensä kaupalla. Ei häävi homma.
Sitten isäpuolen kanssa mietittiin ääneen että millasta olisi olla kastemato. Todettiin että kyllä varmaan kyrsii. Äiti kysyi, että onkohan meillä kaikki ihan kotona. Todettiin että ei taida olla. Yritettiin miettiä kenellä olisi. Ei keksitty.
Isoäiti oli tehnyt kesäkeittoa. Se on lapsenlapsen herkkua. Sitä on syöty ilolla ja urakalla jo vuosikymmeniä. Onneksi oli tuttu ruokapaikka. Muuten olisi voinut jo 8 lautasen jälkeen nolottaa.
Illalla tarkistamassa Pulinan kylppäriremontti. Hyvältä näytti. Kaunista laattaa.
Istuttiin parvekkeella ja todettiin että taivas on sininen. Ei ollut valkoinen. Pulina oli tehnyt katkarapupiirakkaa. Maistui. Se oli vasta kolmas ruokailu päivän aikana. Kyytipojaksi punaviiniä. Sekin maistui.
Isoäiti seisoi ulko-ovella kun lapsi tuli nukkumaan. Kello oli puoli kolme. Oli kuulemma kuuma, ei saanut nukuttua. Lapsi meni nukumaan vapaana olevaan vesisänkyyn. Nukahti heti.
Eilen vielä kummitätinä vierailulle. Ensimmäinen kohtaaminen oli vähän nuiva. Kummilapsi heräsi päiväunilta, oven avattuaan näki kummitätinsä, paiskasi oven paukahtaen kiinni. Nauratti. Hetken päästä tultiinkin jo syliin. Lopputuloksena vajaa kolme vuotta ja vajaan kolmen vuoden sisko, vajaa yksitoista vuotta roikkuivat kaulassa, eivätkä lähdön hetkellä suostuneet irrottamaan. Olin suosioni huipulla. Tuntui hyvältä.

Kävimme vanhempiesi luona. Kaverisi tuli mukaan käsi vihreässä paketissa. Taas oli sattunut. Teille ehti sattumaan paljon; vaikka: "mitä tässä nyt voi käydä.. ei todellakaan mitään!"
Sitten oltiin oven takana. Siskosi avasi oven. Käteltiin. Ojensin isällesi kukan ja korttimme. Halattiin. Sitten tuli äitisi. Halattiin. Kun siskosi lähti, halattiin.
Lähdettiin vasta yöllä. Ajalla ei ollut enää merkitystä. Sanottavaa oli paljon ja vähän. Äänetöntä aikaa yhdessä, melkein vielä kanssasi. Liian pieniä paloja täyttämässä liian isoa aukkoa.
Pieni mustapulisonkinen vauva joka kylvettäessä riehaantui niin että kaikki kastuivat, tokaluokkalaisen pedantti kaunokirjoitusvihko tai parikymppisen bailauskuvat. Paljon ja enää kuitenkin niin vähän.
Äitisi sanoi, ettet koskaan sanonut hänelle pahasti. Tunsin pojan josta hän puhui.
Kolmen aikaan yöllä on epätodellista. Linnut laulavat jo virkeinä. Ei ole pimeää. Toivon ettei ole.

Miks sun tukka sit haisee tupakalta?!

Sattuneista syistä en ole nyt aivan pysytellyt ajanhermoilla. "Huomaavaiset tupakoitsijat" ovat olleet blogilistalla jo pitkään odottamassa vuoroaan. (lähes tulkoon joka aamu kun joku heistä tupakoi bussikatoksessa 10 muun ei tupakoitsijan keskellä) Ja kun nyt vihdoin, saimme ravintolat savuttomiksi, olen unohtanut tehdä aaltoliikettä ja soittaa trumpettia sen kunniaksi! Sitäpaitsi, aiheeseen liittyen, olen vieläkin hieman järkyttynyt, että ihmiset Jörn Dönneriä(NYT-liite) myöden vihjailevat että nyt ravintolaissa alkaakin haista ihan jokin muu kun pelastava tunkkainen ja ummehtunut tupakanhaju ja -savu puuttuu. (kieltäydyn ajattelemasta aihetta yksityiskohtaisesti enempää)
Mutta viime lauantaina seurueemme Röllitukka käveli suoraan luokseni ja sanoi että lähdetään ulos tupakalle. Olemme tunteneet pari vuotta, eikä hän ole koskaan nähnyt minun polttavan. Ehkä juuri siitä syystä, että en polta. Jouduin vastaamaan että "mutku mä en polta" . Johon Röllitukka(jolla muuten oli pipo päässä) marmatti vastaan että "Miks sun tukka sit haisee tupakalta?!) ÄÄääääh! EIII-KÄ! Mä haluun et mun prinsessatukka tuoksuu ruusulta!
NO SEPÄ SE! Juuri tuon takia olen yrittänyt(ja ollutkin)välillä olla veemäinen nipottaja ja pyytänyt että ihmiset vaikka ei polttais samassa ruokapöydässä tai että jaksais kokoontua röökiporukalla toisen pöydän ympärillä, koska se hlvetin savu ja törkee haju tarttuu ihan kaikkiin siinä ympärillä. Koitapa selittää tupakoitsijoille, että se niiden "jokaisen oma ja henkilökohtainen asia" on muidenkin oma ja henkilökohtainen asia.
Tästä aiheesta voisin jatkaa loputtomasti. Mutta mikä sai minut yleensäkään raahautumaan näppäimistölle aiheen pariin, oli eilen kotirapun edessä maahan heitetty, ja vielä savuava tupakka. What The Wok?!!! KUKA yleensäkään heittää pihalle röökinsä, eikä edes jaksa sammuttaa sitä JA vielä ihan oven eteen.
Minä en ainakaan halua että asuntoni omistaja maksaa yhtiövastiketta, jonka rahoitus vedetään selkänahastani, ja sillä pidetään kallista huoltomiestä harjaamassa pihalta pois toisten tupakantumppeja. Ei kannata sytyttää, jos ei sitä osaa sammuttaa. Ja jos sen askin saa kannettua kaupasta kotiin niin kyllä sen tumpin saa sitten roskiinkin. Yhteisille pihoille roskien heittäminen ei ole "jokaisen yksilön oikeus ja henkilökohtainen asia." Jos itketään että holhotaan, niin ehkä se on aiheellista jos ei edes omia jälkiään pysty korjaamaan.
Mutta nyt kun omalla kotiovella on aloitettu moinen mellastus, on mielenkiintoista nähdä tuleeko ihan tarve alkaa kyttäillä. Rapussamehan ei tunnetusti ole tungosta, ja syyllinen luonnollisesti kiinnostaa..

Viikko oli äärettömän pitkä. Koko ajan aikatauluja iltoja myöden, mikä oli todella hyvä, ja vähän huonokin asia. Päivät menivät mekaanisesti ja sumussa, mutta tekeminen ja osallistuminen ankkuroi arkeen ja antoi muuta ajateltavaa.
Lauantaina iski totaali uupumus. Koko edellinen päivä meni asiakkaiden kanssa, yli puolen yön, ja kotiin päästessäni tuntui että kaikki energia mitä ikinä oli ollut varavarastossa oli käytetty. Oli melkein mahdoton nousta sängystä. Muutaman tunnin hereillä olon jälkeen, uudestaan nukkumaan. Vihdoin nousin puoli yhdeksän aikaan illalla. Ja vaikka aamulla tuntui, että en pysty, enkä halua lähteä ulos ennen maanantaita, possen viestit saivat kampeamaan itsensä hitaasti ihmisten ilmoille. Onneksi.
Puhuttiin ja puhuttiin ja puhuttiin. Välillä tulivat kyyneleet, välillä pahaolo, välillä taas se sama epäusko, ja sitten taas kyyneleet. Mutta välillä jo hymyilytti. Tärkeintä oli olla yhdessä. Surun kanssa jokainen on niin yksin. Mutta olisit ylpeä ystävistäsi. Soittoja, viestejä ja lämpimiä halauksia on riittänyt. Yksin ei ole tarvinnut jäädä. Arvostaisit sitä, ja se olisi sinullekin tärkeää.


Perjantaina Huittisissa pääsimme istuttamaan tammen vanhan pappilan pihaan, ja annoimme sille nimesi. Siellä Loimijoen rannassa on taimen hyvä kasvaa isoksi puuksi.
Kiitos kaikille viesteistä ja huolenpidosta. Se on ollut tärkeää. Pitäkää huolta myös itsestänne ja muista kavereista ympärillä.