Mäestä päivää

Yksi elämän dilemmoista on hauskuus ja kurjuus. Niiden kanssa pitäisi tasapainotella. Olisi vielä paras, jos hauskat asiat kompensoisivat kurjat asiat, ja kurjien asioiden vallitessa, muistuisi mieleen hauskat asiat.

Tämä aasinsiltana siihen, että olin eilen aikeissa riemuita kirjallisesti mäkeen suoriutumisestani. Mutta kotiin päästyäni koneeni ei suostunut käynnistymään, ja tappiomieliala iski(suomen kielessä tälle on myös kansanomainen sanonta). Mikään ei ole turhempaa kuin laite tai kone ei toimi. Muistin kyllä että edellisenä iltana oli tapahtunut tämä " you should check one of your discs tms." tyyppinen komentosarja, joka jäi paikoilleen junnaamaan mutta järkevästi ajattelin, että sulkemalla koneen ja menemällä nukkumaan, asia olisi seuraavana päivänä kunnossa. Ei ollut. Koneellani on luonnollisesti vielä parisen tuhatta valokuvaa ja muita palasia, täysin hyödyttömyyksiä, mutta itselleni tärkeitä asioita.

Minne edes soitetaan, jos kotikone jämähtää?! Omo-infoon? Tämän vuoksihan hyvistä kuvista teetetään paperikopiot ja ne laitetaan muistojenalbumiin ihasteltaviksi. Ei ole tilattu, eikä laitettu.

Toiseksi eniten harmitti, että olin todellakin ylittänyt itseni raahautumalla Vihtiin. Helsingissä Tehtaankadulla satoi vettä töiden jälkeen aivan kunnolla. Kadut lainehtivat vettä ja sohjoa, fiilis oli kaikkea muuta kuin Talvimäkinen. Tietysti oli myös väsymys ja lounas oli jäänyt välistä, joten vesisateisessa pikku mäessä uiminen ei kiinnostanut. Mutta puhelimella asiat selviävät. Vihdistä vakuutettiin että maisema siellä oli joulupostikorttimainen, joten Lohihampurilaisen kautta mäkeen, ja totta se oli! Ja kun sai kamat päälle ja laudan kiinni, ja sujahteli ylös-alas parisen tuntia, tuntui taas olevansa jokseenkin elossa. Ja on ikävää, että toisesta tekemisestä riemu, jää toisen alle. Mutta on vaikea hihkua, kun hedelmäsalaatin jälkeen tarjotaan kalanmaksaöljyä..