Kohtuudella kultaista keskitietä

Tiedättekö, piti mennä oikeasti vakoilemaan mitä tuli luvattua uudeksi vuodeksi. En nimittäin muistanut, että oliko se tämä vai viime vuosi kun tuli luvattua "Kohtuuden vuotta". Eikä se tainnut olla kumpikaan.. Olen vain sitä usein miettinyt että "jos kohtuudella ja kultaista keskitietä". (ei, en tietenkään usko siihen itsekään). Uskon kyllä kehittymiseen, vaikka ihmisen perusluonne mielestäni pitkälti muokkautuu kaltaisekseen jo ala-asteella.
Tulin juuri lenkiltä, ja sen lopetettuani mietin pakottamista. Inhoan sitä. Olen allerginen sille että "kaikkien on pakko ja kaikkien pitää" - joku määrää ja muut tekevät. En tarkoita, että kaikki voisivat sooloilla miten sattuu, mutta mikä sopii yhdelle, ei välttämättä sovi toisille.
Tänään oli kysymys kuitenkin itsensä pakottamisesta. Joka vuosi iän karttuessa, päätän olla itselleni parempi. Mikä toteutuessaan olisi kai jo näillä vuosilla tarkoittanut että kantaisin itse itseäni joka aamu kultatuolissa töihin..
Ei ihan nii mutta arjen keskellä muistaa että tekisin vähemmän tyhmiä päätöksiä, enemmän viisaita päätöksiä, tai olisin vaikka aivan rauhassa tekemättä, jos niin on parempi. Näin filosofisesti ajattelin kun lopetin lenkin jonka aikana oksetti, itketti ja vtutti. Ja aivan turhaan. Kukaan ei pakottanut lenkille, kukaan ei sanonut ettei voisi pysähtyä, eikä kukaan kieltänyt venyttelemästä välillä. Todella tyhmää ja ennen kaikkea turhaa pakottaa itsensä lenkille silloin kun ei ole sen aika.
Itsensä ylittämisellä ja itsensä pakottamisella on ero. Ero voi olla hiuksen hieno, tai hyvinkin selkeä. Itsensä voittamisessa ja ylittämisessä on hienous ja siitä saa mahtavia fiiliksiä, itsensä pakottaminen taas on vain järjen köyhyyttä, eikä fiiliskään parane.
Väkisin pitää vääntää, kunnes lopettaa ja lähtee kotiin väsyneenä, eikä tunnu edes hyvältä. Mitä tästä opimme? Minä en oppinut ainakaan mitään. Tulen muistamaan kokemuksen korkeintaan tämän illan, ja toisinto tulee taas jossain vaiheessa tapahtumaan.
Näin. Onneksi voin paeta todellista minääni Greyn anatomian populistisiin juonenkäänteisiin ja suunnitella vaikka "mitä tällä kertaa jätän vahingossa kotiin" lähtiessäni perinteiselle tammikuun seuramatkalle Tahkolle.