Picasson näyttelyn kommentoitiin olevan täysi pannukuakku shöy - mutta kun ei ollut mahdollisuutta vuonna 1992 mennä parempaan näyttelyyn Tukholmaan, niin piti tyytyä Loimaan nuoremman lupauksen kanssa Ateneumin tarjoamaan lähialuenäyttelyyn. Sitäpaitsi pidän Ateneumista. Sen pääportaikosta, valoisista saleista, koristelluista ikkunarivistöistä ja sen julkisivuun hakatusta Concordia res parvae crescunt -lauseesta.
Picassoa olen nähnyt viimeksi kunnolla vuonna 1997 , joten oli aikakin. Ja mukava launantai tästä tulikin. Edes uskomattoman pitkä jono Ateneumiin ei häirinnyt.(kotiin unohtuneet pipot käytiin päivittämässä Mikonkadun Intersportista, sain sen joka sopi vähiten huonosti..) Olin alustavasti varautunut henkisesti Hullujen Päivien tyyliseen kaaokseen. Kun jono kulkikin nopeasti, eikä tungoskaan ollut liiallinen, muodostui käynnistä hyvinkin siedettävä. Teoksia oli esillä kiitettävän paljon. Kapasiteetti ei riittänyt aivan kaikesta valaistumiseen mutta ollapa meillä aina mahdollisuus piipahtaa museoon. Katsomaan, kokemaan, pohtimaan, ihastumaan, vihastumaan tai vaan olemaan jonnekin, jossa saa olla rauhassa. Ei mitään näyttelyä pitäisi joutua pureskelemaan yhdellä haukkaisulla, vaan teoksiin pitäisi päästä tutustumaan vähitellen. Kuunnellaanhan musiikkiakin fiiliksen mukaan. Mutta hyvä olo tuli. Taustalle jäikin kysymys, miksi viime vuosina on tullut käytyä vähemmän taiteen keskellä. Pitänee taas yrittää enemmän aktivoida taidetta viikonloppuihin. Pää ja sielu kiittää.
Teinikin tuntui tyytyväiseltä. Oli kuulemma ensinmäinen kerta taidenäyttelyssä, ja oli hauskaa. (huuh, olisinkohan itse 13-vuotiaana kokenut Picasso-näyttelyn hauskana..)
Illalla kotona nautittiinkin sitten Spotifyn loputtomasta tarjonnasta ja hieman yllätyksellisesti huomasimme kummankin pitävän Peer Gyntin Vuorenkuninkaan luolasta(tosin ensin piti vakuutta, että ei, kyse ei ole siitä TwistTwist Erkinharjun yhtyeestä, ja kappale on jo tunnettu hieman aiemmin kuin Extreme duudsonit käyttivät sitä tunnusmusiikkinaan). Oli jokseenkin koomista huudattaa aivan fiiliksissä tuota Edward Griegin säveltävää musiikkia, luulisi sitä nyt lauantai-illan musiikiksi löytyvän jotain uudempaakin.
Picassoa olen nähnyt viimeksi kunnolla vuonna 1997 , joten oli aikakin. Ja mukava launantai tästä tulikin. Edes uskomattoman pitkä jono Ateneumiin ei häirinnyt.(kotiin unohtuneet pipot käytiin päivittämässä Mikonkadun Intersportista, sain sen joka sopi vähiten huonosti..) Olin alustavasti varautunut henkisesti Hullujen Päivien tyyliseen kaaokseen. Kun jono kulkikin nopeasti, eikä tungoskaan ollut liiallinen, muodostui käynnistä hyvinkin siedettävä. Teoksia oli esillä kiitettävän paljon. Kapasiteetti ei riittänyt aivan kaikesta valaistumiseen mutta ollapa meillä aina mahdollisuus piipahtaa museoon. Katsomaan, kokemaan, pohtimaan, ihastumaan, vihastumaan tai vaan olemaan jonnekin, jossa saa olla rauhassa. Ei mitään näyttelyä pitäisi joutua pureskelemaan yhdellä haukkaisulla, vaan teoksiin pitäisi päästä tutustumaan vähitellen. Kuunnellaanhan musiikkiakin fiiliksen mukaan. Mutta hyvä olo tuli. Taustalle jäikin kysymys, miksi viime vuosina on tullut käytyä vähemmän taiteen keskellä. Pitänee taas yrittää enemmän aktivoida taidetta viikonloppuihin. Pää ja sielu kiittää.
Teinikin tuntui tyytyväiseltä. Oli kuulemma ensinmäinen kerta taidenäyttelyssä, ja oli hauskaa. (huuh, olisinkohan itse 13-vuotiaana kokenut Picasso-näyttelyn hauskana..)
Illalla kotona nautittiinkin sitten Spotifyn loputtomasta tarjonnasta ja hieman yllätyksellisesti huomasimme kummankin pitävän Peer Gyntin Vuorenkuninkaan luolasta(tosin ensin piti vakuutta, että ei, kyse ei ole siitä TwistTwist Erkinharjun yhtyeestä, ja kappale on jo tunnettu hieman aiemmin kuin Extreme duudsonit käyttivät sitä tunnusmusiikkinaan). Oli jokseenkin koomista huudattaa aivan fiiliksissä tuota Edward Griegin säveltävää musiikkia, luulisi sitä nyt lauantai-illan musiikiksi löytyvän jotain uudempaakin.
2 kommenttia:
Siellä oli pari tussiduunia ja yksi luonnosvihko juttu, jotka oli ihania/hyviä. PP:hän oli mies, joka vihastutti aikalaisiaan törkeällä ideoiden lainaamisella ja olisi voinut laminoida omaa oksennustaan (jos olisi laminointivehje ollut) ja tehdä silläkin suurta taidetta/fyffendaalia.
Valaistus olisi voinut tehdä näyttelystä paremman. Siellä Tukholmassa oli jotenkin kevyempi fiilis eikä marraskuista synkistelyä sisätiloissa.
Oliks' Picasso elossa vielä -97? Kuinka hyvin silloin näit sen?
Lähetä kommentti