Tuli sitten sekin päivä, että piti harjoitella miehen kanssa kirkonkäytävää pitkin kulkemista. Seisoimme Tuomiokirkon käytävän päässä hiljaisina ja katselimme ympärillemme. Odotimme että toiset pääsivät paikoilleen ja kävelisimme alttarille ja takaisin.
Otimme luottavaisina toisiamme kädestä ja kuiskasin hänelle, että häät ovat iloiset juhlat ja ettei turhaan kannata jännittää. Ympärillä olisi paljon tuttuja kasvoja, joten siitä tulisi hauskaa.
Kävelimme rauhaisasti pitkin käytävää. Tuomiokirkon juhlavuus ympärillä hiljensi meidätkin. Emme turhaan hosuneet vaan etenimme askel kerrallaan. Perillä kertasimme vielä missä kuka seisoisi missäkin, ja totesimme homman olevan hallussa. Vielä viimeinen vilkaisu, urut, kukat, virsitaulut, penkkirivit, alttari..
Lopuksi kävimme vielä sytyttässä lähetystyön kynttilän ja lähdimme kaveljeerini kanssa pillimehulle. Sulhaspoikana toimiminen on vastuullinen työ, eikä siitä pelkällä vedellä selviä. Mutta sen verran oli kuitenkin energiaa vielä jäljellä, että heti pihalle päästyään piti sankarin esittää ruutuhyppytaitojaan. Vakuuttavaa, ei yhdenkään viivan päälle.
4 kommenttia:
Sun jutussa oli pelottava alku. Suustä pääsi ääneen: "MITÄÄÄÄÄH"!?! MinkkiP
Hyvä kirjoittaja pystyy vangitsemaan lukijan mielenkiinnon ensi riveiltä saakka. :) Jos sä et kerran ollut mukana, niin ei kai mitään järisyttävää ole voinut tapahtua.
Hahaa, en mennyt toista kertaa halpaan. Viimeksi puijasit, mmmm...2005.
Höpsis köpsis, kuka noin vanhoja enää muistaa?! ;)
Jekku päivässä pitää lääkärin loitolla. - vanha loimaalainen sanonta
Lähetä kommentti