Ei vieläkään mitään - (ja sitten)

Näin on käynyt ennenkin. Tyhjä blogin kirjoituslaatikko on kuin puhdas A4:nen. Ajatuksia olisi, mielipiteitä vielä enemmän, tuputettavaksi asti, mutta sanat puuttuvat. Kokonaisista lauseista puhumattakaan.
Olen ollut koko viikon melko huonella tuulella. Korvieni välissä on asunut v-mäinen ämmä, joka kuitenkin on pysynyt melko kivasti siellä korvien välissä. Suu ei ole lähtenyt toistamaan, aivosynapsien muodostamia kielikuvia, ja niinpä olen pysynyt melko turvallisilla vesillä. Pinnani on ollut muiden ihmisten virheiden kanssa lyhyt. Sehän vain tarkoittaa sitä, että oma henkinen kasvu hakee vauhdinottopaikkaa. Oma epätäydellisyys syö naista. Tavoitteet ja odotukset ovat taas suuremmat kuin saappaat. Pinnan alla kuohuu, ja silloin ikävää olla oman itsensä kaveri. Itse hakee itselle parempaa seuraa.
Tässä ohella olen myös halunnut pitkään kompata Annantalon nuorten taideprojektia ja käskeä kaikkia jeesustelijoita painumaan hevonkuuseen. Yksi ratkottu nalle, ei tee kenestäkään koulusurmaajaa mutta moneksi vuodeksi huomaamatta jättäminen tekee.
Missä ovat nuo kaikki yleisönosastokirjoittajat silloin kun pitäisi kommentoida taidekursseja joita ei järjestetä nuorille. Ainakin omista tuttavistani on melko suuri osa niitä vähemmän kultturelleja, jotka eivät ole lapsena tai nuorena osallistuneet minkäänlaiseen taidekasvatusprojektiin. Tämä näkyy myös aikuisiän taidekulutuksessa. Näille taide edustaa lähinnä sitä "kerran vuodessa teatteriin"- reissua tai museoihin säilöttyjä "jotain tauluja". Kukaan heistä ei niinkään yhdistä tunteita ja taidetta keskenään, enkä tiedä mitä silloin voi lapselleenkaan opettaa taiteesta, saatika tuottaa elämyksiä sen avulla.
Mutta Annantalon kauhutaide -kurssi tuntuu sytyttäneen pienen roihun. Hyvä. Aiheeseen kiinnitetään huomiota. Jäi vain ikävä sivumaku, että olisi helvetillinen kasa aikuisia ihmisiä, jopa ihan vanhempia, jotka eivät tee mitään kulttuuriin tai taiteeseen liittyvää lastensa kanssa, ja kun joku sitten tekee - ja se poikkeaa siitä mitä ei olla itse edes siihen mennessä vaivauduttu ajattelemaan - alkaa itku ja poru.
Taide on välillä rumaa. Se voi olla armotonta, raakaa, rösöistä, epämiellyttävää ja häiritsevää. Taide voi herättää tunteita tai ajatuksia joita ei halua ajatella. Se voi välittää tunteita joiden tulkkina itse ei halua olla. Mutta se voi myös tarjota nuorelle tai aikuiselle, väylän sellaisten asioiden käsittelemiseen, mihin ihmisellä ei löydy muuta kanavaa.
Mietitäänpä mitä yhdeksäsluokkainen on nähnyt pienen elämänsä aikana. Minkälaisia elokuvia, minkälaisia uutisia, minkälaisia pelejä tai minkälaista keskustelua tässä yhteiskunnassa käydään, välittämättä kuka tai minkä ikäinen, kuulee tai näkee.
Esim. pelkästään joka paikassa silmille hyppivät lööpit ovat oksettavia. Ne eivät ole taidetta, eivätkä ne ole turvallisia. Silpomista, tappamista, hengiltä polttamista, huoraamista, surmaamista, itsemurhia, joukkomuria..väkivallalla ja surulla mässäilyä. Siihen verrattuna ryhmässä nallen silpominen, ja siitä kertominen - todellakin voi olla terapeuttista ja turvallista.
Nuori ei välttämättä pysty tässä yhteiskunnassa purkamaan pelkojaan ja kertomaan tunteistaan pelkästään kukkatauluja maalaamalla. Joillekin sekin sopii. Ei taidekasvatuksen pidäkään olla pelkkää sotkemista ja silpomista mutta osa siitä voi olla sitä.
En ole perehtynyt aiheen ympärillä hysteerisenä vellovaan keskusteluun tarkemmin. Lapsettomana ihmisenä minunhan on mahdotonta edes ymmärtää mistä puhun mutta lukemissani kirjoituksissa ei missään osunut silmiin, mikä muoto olisi sitten parempi.
Paljon on vaatijia, mutta vähän konkreettisia ehdotuksia.
Hops. Noin! Tulihan niitä sanoja ja lauseita näemmä kun vähän potki! Olin alkuperäisesti kirjoittamassa siitä miten tänään, 8. marraskuuta, meillä oli Loimaan perheen kanssa autossa matkamusiikkina jouluCD.. mutta parempi näin.