Sillä mennään mitä on

Viikko oli äärettömän pitkä. Koko ajan aikatauluja iltoja myöden, mikä oli todella hyvä, ja vähän huonokin asia. Päivät menivät mekaanisesti ja sumussa, mutta tekeminen ja osallistuminen ankkuroi arkeen ja antoi muuta ajateltavaa.
Lauantaina iski totaali uupumus. Koko edellinen päivä meni asiakkaiden kanssa, yli puolen yön, ja kotiin päästessäni tuntui että kaikki energia mitä ikinä oli ollut varavarastossa oli käytetty. Oli melkein mahdoton nousta sängystä. Muutaman tunnin hereillä olon jälkeen, uudestaan nukkumaan. Vihdoin nousin puoli yhdeksän aikaan illalla. Ja vaikka aamulla tuntui, että en pysty, enkä halua lähteä ulos ennen maanantaita, possen viestit saivat kampeamaan itsensä hitaasti ihmisten ilmoille. Onneksi.
Puhuttiin ja puhuttiin ja puhuttiin. Välillä tulivat kyyneleet, välillä pahaolo, välillä taas se sama epäusko, ja sitten taas kyyneleet. Mutta välillä jo hymyilytti. Tärkeintä oli olla yhdessä. Surun kanssa jokainen on niin yksin. Mutta olisit ylpeä ystävistäsi. Soittoja, viestejä ja lämpimiä halauksia on riittänyt. Yksin ei ole tarvinnut jäädä. Arvostaisit sitä, ja se olisi sinullekin tärkeää.


Perjantaina Huittisissa pääsimme istuttamaan tammen vanhan pappilan pihaan, ja annoimme sille nimesi. Siellä Loimijoen rannassa on taimen hyvä kasvaa isoksi puuksi.
Kiitos kaikille viesteistä ja huolenpidosta. Se on ollut tärkeää. Pitäkää huolta myös itsestänne ja muista kavereista ympärillä.