Aika parantaa. Kun elämässä muutaman kerran tapahtuu jotakin, minkä korjautumiseen auttaa vain aika, oppii järjen kanssa luottamaan siihen, että niin myös tapahtuu.
Toipuminen ja eheytyminen vaatii aikaa. Satuttavat asiat tulevat yleensä yllätyksinä. Ikävinä yllätyksinä. Usein niitä ei edes halua miettiä etukäteen vaihtoehtoina, ja menetyksen kohdatessaan saattaa tulla imaistuksi suuren aallon mukana tunneliin, josta pois löytäminen ei tapahdu hetkessä.
Surusta selviytyminen vie aikansa. Sillä on oma kiertokulkunsa arjessa. Ajatukset pitää ajatella läpi. Kysymykset, jossittelu, kiukku, masennus...Vaiheet vaihtelevat. Niiden kestot ja tunnetilojen vahvuus.
Joskus huomaa, ettei ole vielä ajattelun aika. Häivähdyksenomaisesti jossakin asiassa ajatuksissa piipahtaminen tuntuu vielä niin pahalta ettei kestokyky riitä. Pitää antaa ajan vielä kulua. Odottaa ja eheytyä.
Mutta jos surujaan ei sure, ne saattavat jäädä olkapäille istumaan. Elämäänsä kantaa mukanaan. Jos asioita pakenee liialliseen tekemiseen tai näkemiseen, saattaa ajan myöden muuttua huonoryhtiseksi möykyksi. Ikäviä asioita ei voi työntää autotallin nurkkaan tai kenkälaatikkoon.
Aika parantaa. Joskus kuukauden päästä tuntuu paremmalta, joskus helpottaa ensimmäisen vuoden jälkeen. Toisinaan tarvitaan useampi vuoden kierto, jotta tapahtunutta voi käsitellä kevyemmin tuntein.
Ikäväkin helpottaa vaikkei se kokonaan katoa. On lohdullista ajatella, että luopuminen on löytämistä. Sureminen ei ole unohtamista. Se päinvastoin antaa tilaa uuden löytämiselle, ja ajan kanssa eheyttää niitä haavoja joita menetys on aiheuttanut. Lopuksi jäljelle jää iloa ja kiitollisuus siitä mitä on ollut, tilaa elämän tuoda jotain uutta ja vahvuutta kohdata elämässä myrskyisämpiäkin päiviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti