sunnuntaina, syyskuuta 21, 2008

Kannattiko juosta parikymmentä kilsaa?

Tänään oli ihana Espoon rantareitti sunnuntai-reippailu. Päivä oli ehdottomasti syksyn kauneimpia, ja reittikin oli parhaimpia millä aiemmin on tullut juostua.
Mutta kannattiko, hmmm..en vielä tiedä. Yleensä aina kannattaa. Mutta nyt hieman jäytää, tuliko lähdettyä repimään kuitenkin liian aikaisin.
Ensimmäisen kolme kilometriä olivat hirveät. Kroppa ei vaan lämmennyt ja tuntui kuin keuhkot räjähtäisivät. Eivät räjähtäneet, ja sen jälkeen oli jo helpompaa, ja alkoi tuntua, että ainakin puoleen väliin olisi mahdollisuus. Välillä oli jopa ihan siedettävää, ja reitin varrella kannustajat kohottivat fiilistä. On kyllä hienoa, että toiset jaksavat tulla katsomaan, ja reippaasti vielä taputtaa ja hihkua tsemppiä. Niissä kohdissa askel aina nousee kevyemmin. Ensi kerralla minäkin haluan jonkun seisomaan "hei hop, norppa on pop" -kyltin kanssa polun varteen. (nyt ne oli lähinnä perheen isiä, joita kannustettiin tällä tavoin)
Mutta kaunista oli! Reitti oli saatu osittain jopa hieman jännittäväksi huvilapujoitteluineen. Melkein jopa harmitti, ettei ehtinyt katselmaan ympärilleen enempää.
Viimeiset kaksi kilometriä olivat harvinaisen vaikeat. Yleensä siinä vaiheessa, askel jo nousee siitä ilosta, että on melkein perillä. Nyt ei noussut. Olin melkein ällistynyt, että "tähänkö tämä nyt jää" mutta ei vaan riittänyt poweria mistään. Mutta menihän se. Oli pakko mennä.
Lopettamisen jälkeen alkoivat keuhkot sattua. Ei hyvä.
Kotiin tullessa olo vain paheni. Edes kuuma kylpy ei auttanut. Jos olisi tullut palohälytys, niin olisin valinnut pekonittumisen, jopa eteinen tuntuu olevan liian kaukana.
Muistan aina kertoa, muille miten typerää kipeänä urheileminen, tai mikä tahansa rehkiminen on. Keholta menee aikansa toipumiseen. Perusnyrkkisääntöhän on että yhtä monta päivää kuin on ollut sairaana, yhtä monta päivää pitäisi treenata kevyesti. Missään ei lue; ole sairaana, lepää pari päivää, ja lähde sitten ilman treenausta juoksemaan parikymmentä kilometriä.
Mutta. Koska itselläni ei ole minkäänlaista ymmärrystä oman itseni, kykyjeni, taitojeni ja suoritusteni suhteen, olen ilmoittautunut ensi kesäksi Tukholmaan. Tänään vain opin, että sinne kannattaisi lähteä treenanneena ja terveenä. On jollakin tavalla vapauttavaa ettei koskaan ymmärrä omaa parastaan.

2 kommenttia:

Nora kirjoitti...

Toivottavasti sydänlihas ei nyt ottanut itseensä, sillä silloin ei tarvitse juosta ehkä enää ikinä.

Norppa, kuuntele mitä sulle sanotaan! Vaikka arvostan silti oman itsensä ylittämistä ja hienoa urheilusuoritusta!

Norppa, Noora kirjoitti...

Joo mut siis mulla on itseasiassa vähän huono olo vielä tänäänkin, ja nyt en liiku ainakaan viikkoon.
Hullu saa olla(ja todella mielellään) mutta ei tyhmä.

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...