Luin viime yönä Viikkoja, kuukausia. Sivuja oli alle 200 ja teksti oli helppolukuista, joten ei ollut yllättävää että niin kävi. Kirja ei ollut raskas. Se oli surullinen. Hävitty taistelu. Tuska. Epäreiluus. Arki. Inhimillisyys. Viha. Suru. Epätoivo. Toivo. Ja kaikki siltä väliltä.
Yöllä lukiessani yksi kirkkaimmista kohdista oli:
" Kirjailija haluaa että teksti julkaistaan(..) Toinen syy on se, että uskon tämän tekstin todistusvoimaan ja tärkeyteen. (..) Kun ihminen yrittää mahdollisimman tarkasti sanoilla kertoa toiselle ihmiselle sen mitä hän tuntee ja mikä on hänelle totta, se on mielestäni korkein kommunikaation muoto. Sanojenkin välityksellä voimme päästä niin lähelle toisiamme, että aistimme toistemme toiveet, pelot, uskomukset, rakkaudem. Kun sanat muuttuvat tuntemuksiksi, se on kirjallisuutta".
Olen iloinen, että kirjailijalla oli banaali tarve julkaisemiseen, niinkuin Reko Lundán asian itse ilmaisi. Eilisessä tekstissä oli taas paljon kohtia, jotka ymmärsi. Kun sanoo asioita ääneen, ne tulevat kuulluiksi. On yllättävää kuinka samojen murheiden kanssa me ihmiset painimme.
2 kommenttia:
Luin itsekin kirjan noin vuosi sitten. Aika helppolukuinen. Tietysti surullinen. Harvoin sitä lukee vastaavasta tilanteesta siinä elävien näkökulmasta.
Samanlaisen kokemuksen saa kun lukee Anna-Leena Härkösen; Loppuunkäsitelty. Yhtä helppolukuista mutta järjettömän surullista. Kertoo hyvin siitä arjesta mihin läheiset jäävät, tai eivät jää sen jälkeen kun joku vierestä tekee itsemurhan.
Vaikka tämä kirjallisuuden laji ei ole niitä "päivän piristäjiä", niin saattaa kuitenkin olla avuksi niille, jotka muuten eivät pääse, tai halua, aiheesta puhumaan.
Lähetä kommentti