Montako päivää voi olla kuulumattomissa?

Jos tietäisit ihmisen jonka pitäisi olla sovitusti jossakin mutta josta ei sitten kuulu, ja joka ei vastaa soittoihisi tai viesteihisi, vaikka hänen kaiken järjen mukaan pitäisi, montako päivää antaisit kulua jotta huolestuisit? Montako päivää pitäisi kulua jotta jo soittelisit jonnekin? Tai montako päivää pitäisi kulua
Suomalainen kulttuuri korostaa yksilöllisyyttä ja meillä on tapana "jättää toiset rauhaan" ja kunnioittaa toisen ykstyisyyttä. Ja kaikkihan me tiedämme että meillä kaikilla on hetkiä tai jopa aikoja jolloin haluamme olla yksin. Toiset tunteja, toiset viikkoja tai jopa kuukausia.
Tänään jouduin eriskummalliseen tilanteeseen. Löysin itseni soittamassa tuntemattoman ihmisen ovikelloa varmistaakseni, että onko hän kotona, ja onko hän ookoo. Kuuntelin oven takana kuuluuko mitään ääniä, ja haistelin jopa postiluukusta, olisiko aihetta huolestua. Kyllä, näin tein.
Viime vuosi opetti, että liian lähelle ei voi tulla, eikä liian paljon välittää. Ihme klisee mutta konkretisoituu kyllä nopeasti tilanteen tullen. Sillä vain osoittaa, että toinen on tärkeä, ja toisella on merkitys. Usein me ihmiset aivan viime kädessä kompastumme siihen, että uskomme ei riitä. Usko itseen ja usko koko elämiseen.
No. Takaisin alkuperäiseen kysymykseen. Kuinka monta päivää ihminen voi olla rauhassa, ennen kuin huolestut?
Kolme? Viisi? Kuukauden verran? Ehkä yhden yön?
Tässä tapauksessa ei ollut kysymys ystävästäni tai läheisessä kontaktissa olevasta ihmisestä. Kuitenkin hänen piti tehdä tiettyjä asioita tiettynä päivänä mutta hänestä ei kuulunutkaan mitään. Hän ei myöskään vastannut puheluihin, eikä tekstareihin. Loppujen lopuksi selvisi, että myöskään hänen ystävänsä eivät ole saaneet kiinni häntä muutamaan päivään.
Kun työvuosia on jonkin verran mapissa, kokemus on opettanut, että "kaikenlaista sattuu." Ihmiset ovat jännittäviä kokonaisuuksia. Tilanteet muuttuvat nopeasti. Tulee äkillisiä sairastumisia, nopeita rakastumisia, vielä nopeampia eroamisia, ja vielä niitäkin nopeampia uudelleen rakastumisia. Ihminen jos kukaan pystyy hämmästyttäviin ja ennalta arvaamattomiin suunnanmuutoksiin. Pinnan alla voi kyteä vaikka päältä ei savua.
Tästä huolimatta ja viime vuoden vuoksi, otin puhelimen käteen ja tein muutaman puhelinsoiton. Sanoin että "tämä on nyt vähän hassu tilanne mutta.." ja selitin ihmiselle asiani. Sain soittaa muutamaankin paikkaan kunnes lopputuloksena oli osoite ja ovikoodi. Ja kävin tekemässä mitä toivoisin että ihmiset tekisivät jos eräästäkin blogin kirjoittajasta ei kuuluisi viiteen päivään.
Aiheesta oli keskustelua myös työpaikalla. Oli hyvä ilmoittaa ääneen, että todellakin haluaisin että joku tulisi soittamaan omaa ovikelloani, jos minusta ei kuuluisi kahteen päivään mitään. Sen jälkeen taisin jo lyhentää ajan vuorokauteen. Jos en ilmestyisi sovittuun paikkaan, sovittuna aikana, enkä vastaisi viesteihin enkä puhelimeen, niin en pahastuisi jos joku huolestumisensa vuoksi tulisi tarkistamaan onko kaikki ihan raiteilla. Ja vaikka kaikki olisi, ja olisin omaa ajattelemattomuuttani aiheuttanut toisille huolta ja vaivaa, olisin silti kiitollinen, että sillä kerralla joku kuitenkin välitti.
Jos taas olisin tavoittamattomissa viikon sen vuoksi että olisin langennut painimaan kuningas alkoholin kannsa, niin todellakin haluaisin että joku tulisi ovestani sisään, veisi suihkuun, kampaisi hiukset, vaihtaisi puhtaat vaatteet päälle, siivoaisi oksennuksen tyynyliinalta ja auttaisi juomaan jugurttia.
Mutta millainen olo olisi ihmisenä, jos selviäisi viikosta jossakin vaiheessa voitolle, saisi itsensä viimeisillä voimillaan ihmismäiseksi ja kahvipannun ääreen mutta samalla tajuaisi, ettei kukaan ole edes kaivannut viikkoon, tai jos olisikin, ei niin paljon että olisi oman tärkeämmän elämänsä keskellä edes ovelle vaivautunut.
Näissä tunnelmissa tänään, vieraan ihmisen rappukäytävässä etsimässä oikeaa ovea.