maanantaina, tammikuuta 07, 2008

Montako päivää voi olla kuulumattomissa?

Jos tietäisit ihmisen jonka pitäisi olla sovitusti jossakin mutta josta ei sitten kuulu, ja joka ei vastaa soittoihisi tai viesteihisi, vaikka hänen kaiken järjen mukaan pitäisi, montako päivää antaisit kulua jotta huolestuisit? Montako päivää pitäisi kulua jotta jo soittelisit jonnekin? Tai montako päivää pitäisi kulua
Suomalainen kulttuuri korostaa yksilöllisyyttä ja meillä on tapana "jättää toiset rauhaan" ja kunnioittaa toisen ykstyisyyttä. Ja kaikkihan me tiedämme että meillä kaikilla on hetkiä tai jopa aikoja jolloin haluamme olla yksin. Toiset tunteja, toiset viikkoja tai jopa kuukausia.
Tänään jouduin eriskummalliseen tilanteeseen. Löysin itseni soittamassa tuntemattoman ihmisen ovikelloa varmistaakseni, että onko hän kotona, ja onko hän ookoo. Kuuntelin oven takana kuuluuko mitään ääniä, ja haistelin jopa postiluukusta, olisiko aihetta huolestua. Kyllä, näin tein.
Viime vuosi opetti, että liian lähelle ei voi tulla, eikä liian paljon välittää. Ihme klisee mutta konkretisoituu kyllä nopeasti tilanteen tullen. Sillä vain osoittaa, että toinen on tärkeä, ja toisella on merkitys. Usein me ihmiset aivan viime kädessä kompastumme siihen, että uskomme ei riitä. Usko itseen ja usko koko elämiseen.
No. Takaisin alkuperäiseen kysymykseen. Kuinka monta päivää ihminen voi olla rauhassa, ennen kuin huolestut?
Kolme? Viisi? Kuukauden verran? Ehkä yhden yön?
Tässä tapauksessa ei ollut kysymys ystävästäni tai läheisessä kontaktissa olevasta ihmisestä. Kuitenkin hänen piti tehdä tiettyjä asioita tiettynä päivänä mutta hänestä ei kuulunutkaan mitään. Hän ei myöskään vastannut puheluihin, eikä tekstareihin. Loppujen lopuksi selvisi, että myöskään hänen ystävänsä eivät ole saaneet kiinni häntä muutamaan päivään.
Kun työvuosia on jonkin verran mapissa, kokemus on opettanut, että "kaikenlaista sattuu." Ihmiset ovat jännittäviä kokonaisuuksia. Tilanteet muuttuvat nopeasti. Tulee äkillisiä sairastumisia, nopeita rakastumisia, vielä nopeampia eroamisia, ja vielä niitäkin nopeampia uudelleen rakastumisia. Ihminen jos kukaan pystyy hämmästyttäviin ja ennalta arvaamattomiin suunnanmuutoksiin. Pinnan alla voi kyteä vaikka päältä ei savua.
Tästä huolimatta ja viime vuoden vuoksi, otin puhelimen käteen ja tein muutaman puhelinsoiton. Sanoin että "tämä on nyt vähän hassu tilanne mutta.." ja selitin ihmiselle asiani. Sain soittaa muutamaankin paikkaan kunnes lopputuloksena oli osoite ja ovikoodi. Ja kävin tekemässä mitä toivoisin että ihmiset tekisivät jos eräästäkin blogin kirjoittajasta ei kuuluisi viiteen päivään.
Aiheesta oli keskustelua myös työpaikalla. Oli hyvä ilmoittaa ääneen, että todellakin haluaisin että joku tulisi soittamaan omaa ovikelloani, jos minusta ei kuuluisi kahteen päivään mitään. Sen jälkeen taisin jo lyhentää ajan vuorokauteen. Jos en ilmestyisi sovittuun paikkaan, sovittuna aikana, enkä vastaisi viesteihin enkä puhelimeen, niin en pahastuisi jos joku huolestumisensa vuoksi tulisi tarkistamaan onko kaikki ihan raiteilla. Ja vaikka kaikki olisi, ja olisin omaa ajattelemattomuuttani aiheuttanut toisille huolta ja vaivaa, olisin silti kiitollinen, että sillä kerralla joku kuitenkin välitti.
Jos taas olisin tavoittamattomissa viikon sen vuoksi että olisin langennut painimaan kuningas alkoholin kannsa, niin todellakin haluaisin että joku tulisi ovestani sisään, veisi suihkuun, kampaisi hiukset, vaihtaisi puhtaat vaatteet päälle, siivoaisi oksennuksen tyynyliinalta ja auttaisi juomaan jugurttia.
Mutta millainen olo olisi ihmisenä, jos selviäisi viikosta jossakin vaiheessa voitolle, saisi itsensä viimeisillä voimillaan ihmismäiseksi ja kahvipannun ääreen mutta samalla tajuaisi, ettei kukaan ole edes kaivannut viikkoon, tai jos olisikin, ei niin paljon että olisi oman tärkeämmän elämänsä keskellä edes ovelle vaivautunut.
Näissä tunnelmissa tänään, vieraan ihmisen rappukäytävässä etsimässä oikeaa ovea.

7 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Pitäisiköhän munkin tulla aina Vallilaan tarkistuskäynnille kun et vastaa puheluihin ;-)

-törmänen-

Tukholman tyttö kirjoitti...

Olipas hyvä ja aiheellinen aihe ja kirjoitus. Minäkin toivoisin, että joku huolestuisi jos minusta ei vähään aikaa kuuluisi enkä ilmestyisi paikalle silloin kun pitäisi. No nykyisessä tilanteessa ei liene kovin relevanttia, en kovin kauaa saisi olla tavoittamattomissa ennen kuin muutamakin tyyppi olisi huolestumassa jos ei muusta niin ruoan puutteesta, mutta on niitäkin hetkiä ollut jolloin tämä kysymys olisi voinut olla aiheellinen- ja voihan niitä hyvinkin taas joskus tulla.

Löytyikö se ketä etsit??

Hanna Kopra kirjoitti...

Niiin… Joinain kertoina mäkin vaan kyllä mietin, että: "Joskushan se ei vaan vastaa…".

Mähän huolestun yleensä heti. Varsinkin jos ei sit vaikka vastata kun mä soitan esim. yli 30 kertaa.

Jos en saisi vanhempiani kiinni päivään, niin …jotain mä varmaan yberisti alkaisin soittelee ihmisille ja metsästää niitä. Vanhemmat on aika helppo metsästää. Kun on ne avaimet niille ja noin. Mä soitan kaikki numerot läpi, jos ei vastata.

Kaverit ja siitä vieraammat on tietty haasteellisempia. Tosin mä oon luova ja hädän tunteessa organisoin kaikenlaisia puheluita. Ja meen vaan soittelee kans ovikelloja ja herättelen vanhempia, jos niillä vielä olis niitä vara-avaimia.

Ja eräidenkin polttareiden yhteydessä todettiin, että jos ei vastaa ja on esim bestman, niin aika perseestähän se on. Varsinkin, jos on edellisenä iltana vetänyt marttyyrin kruunu syvällä korvissa. Kun suomalainen mies, viina ja pettymyksen tunne voivat olla…

Ja siis mitä tossa tosiaan kävi!?!!!

Anonyymi kirjoitti...

Mä oon tainnut ilmaista huoleni joskus taannoin tämän blogin päivittymisen suhteen...

Norppa kirjoitti...

Tänään kuulin, että asiat eivät olleet kunnossa. No sehän oli selväkin mutta aikuinen ihminen on nyt vanhempiensa hoidossa ja vierailujen alainen. Edes tyttöystävä ei ole saanut yhteyttä häneen.
Ikävää, mutta onneksi asiaan ei liity rikosta tai hengen menetystä.

SAKO (Samuli Koivulahti) kirjoitti...

Hei!!! MIten tarina loppuu!!! KERRO JO!!! HmPh!

Norppa kirjoitti...

No tarinahan päättyi, minun osaltani, siihen, että sain loppujen lopuksi henkilön läheisen kiinni, joka kertoi että "kadonneella" oli "vaikeampi kausi meneillään".
Koska kyse oli kuitenkin työtyyppisestä kontaktista, en kysellyt enempää, oliko kyseessä esim. mielenterveydellisesti vai alkoholillisesti vaikeampi kausi. Kumpikin vaikea kaveri selätettäksi, ja toivon että tällä ihmisellä on hyviä ystäviä ympärillä jotka tukevat ja osaavat suhtautua asiaan muullakin tavalla kuin "jättämällä rauhaan".
Mutta kyllä hän on käväissyt mielessä sen jälkeenkin. Sitä vain toivoo että toinen pääsisi jaloilleen nopeasti ja saisi tarvittavaa, ja laadukasta apua. Helsinki on täynnä huippukirurgeja, jotka korjaavat joka talvi satoja mäessä menneitä polvia ja nivelsiteitä mutta mistä saat taitavan ensiavun ja jatkohoidon kun mieli menee pois paikoiltaan. Ja onhan se kaveripiirissäkin niin että esim. kaupassa käynti apua saa kun on joku fyysinen este. Mutta kuka veisi ruokaa frendille joka makaa sängyssä kun ei vaan enää jaksa..?

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...