Kierrä, hyppää, kierr..eiku ohi..eiku hyp..ohi hyppää..

Sunnuntaina eli pyhänä, niin kuin Loimaalla sanotaan, pääsin pitkästä, pitkästä aikaa agility-radalle. Loimaan koiraharrastajat ovat saaneet hienot sisätilat käyttöönsä vanhalta nahkatehtaalta.(Tosin neljä sataa euroa kuussa kuullostaa järkyttävän kalliilta vuokralta kun harrastustila sijaitsee tosi kaukana kehä III:sen ulkopuolella.)
En ole varma oliko ilo kaikkien puolella. Koira oli innoissaan, samoin minä, mutta koiran kouluttaja/radan rakentaja ei hötkyillyt yhtä paljon innostuksesta kuin me, vaan keskittyi ihmettelemään mikä koko hommassa nyt saattoi olla niin vaikeaa.
No mikäköhän siinä nyt on niin vaikeaa, kun yrittää juosta jonkun perässä, ja pitää muistaa minne piti mennä seuraavaksi, ja mitä reittiä. Samalla pitäisi vielä näyttää elävälle ohjusraketille edes suunnilleen oikeita käsimerkkejä ja tekee koko hommaa ensimmäistä kertaa.
Agility-koira bordercollie Turo oli aivan mahtava, ja kyllä itsellänikin oli huomattavissa harjoituksen aikana selkeä oppimiskäyrä ylöspäin. Hatunnosto norppa-enolle, joka on tehnyt valtavasti työtä harrastaessaan koiriensa kanssa. Vieläpä hallilla mukana ollut Vanha Herra Vito tunki väkisin radalle ja kaikkien kauhuksi kiipesi suoraan A-esteelle. Ihmisen elämässä tämä on verrattavissa suunnilleen siihen, että 90-vuotias seniori hyppäisi varottamatta liaanille.. Mutta minkäs teet, veri vetää radalle ja mukaan on päästävä. Vanha Herra olikin sitten niin liekeissä että olin aivan varma, että tämä viikko meneekin koira-rollaattoria etsiessä.
Sukulaisten kanssa tekeminen on myös hauskaa, niin kuin kaikki tietävät. Sitä vaan voi olla oma itsensä. Olimme juuri viikkoa aikaisemmin keskustelleet siitä miten koiraharrastuksen parissa pitäisi myös muistaa kehua ohjaajaa, eikä aina vain pelkästään koiria, ja sitten palaute minkä minä saan on: "Mikä siinä voi olla niin vaikeeta?". Ei kovinkaan pedagogista.
Mutta niin hauskaa oli, että hieman harmittaa ettei täällä Helsingissä ole koiraa jonka kanssa lajia harrastaa. Tosin Turon kanssa kaikesta tekemisestä jää helposti vääristynyt kuva. Ei tarvita kuin pieni merkki ja kaveri on tekemisessä kuin tekemisessä täydellä innolla mukana. Muistan kyllä vielä ne "vanhat hyvät ajat" kun collie Renni saattoi kesken kilpailuiden ensin pysähtyä, tuijottaa hetken tyhjyyteen ja sitten vain tyynesti poistua radalta.

Suuri kurpitsa - ja vähän pienempi

Mieluiten sitä kertoisi toinen toistaan uskomattomampia menestystarinoita itsestään mutta koska toivoisin myös muutavan lukijan pysyvän täällä, tyydyn viihdyttämään teitä ajoittaisilla arkielämän "ei niin menestyksekkäillä tapahtumilla".
Olen ollut lyömättä typeriä vetoja jo pitkään mutta aina jotain pientä puuhaa pitää järjestää. Tällä kertaa päädyin järjestämään leikkimielisen "Kurpitsan kasvatus -kilpailun". Sinänsä oiva valinta, koska en tiennyt kurpitsoista, tai niiden kasvattamisesta, hölkäsen pöläystä.
Istutin alkukesän huumassa kurpitsan siemeniä ja kasvatin niistä muutaman taimen. Tästä intoutuneena lahjoitin yhden isoäiti-norpalle, toisen isäpuoli-norpalle ja kolmannen pidin itselläni.
Ohessa lopputulos kuvallisesti. Tosin isöäiti-norppa oli ehtinyt jo laittamaan omansa lihoiksi mutta hän sijoittautui oivallisesti kakkoseksi. Kurpitsojen ryhmäkuvassa nähdäänkin sitten voittajan ja minun kurpitsoideni välinen tulos. Kaksi pienehköä vasemmalla ovat siis minun, ja neljän ryhmän oikealla voittajan. Myönnän tappioni mutta huomautan, että epäilen tässä kyllä jonkilaista douppinkia. Isoäiti-norppa oli nimittäin lähes koko kilpailun huomattavassa johdossa. Hänen taimensa lähti huimaan kasvuun heti alusta asti ja teki vielä useamman kurpitsan alun. Lisäbuustia tuli kuulemma Substaralilla.. Isäpuoli-norppa puolestaan oli pahasti tappiolla ja hänen taimensa näyttivät hyvinkin varjossa kasvaneilta. Mutta kuinkas ollakaan, viimeisen kuukauden aikana tapahtui ihmeitä. Yhtäkkiä samaiselle pihalla roihahtaakin suoranainen kurpitsameri.
En lannistunut. Ensi vuonna uudestaan. Pitää vain hioa strageia ja kasvatusmetodit huippuunsa.

Sopuisaa viikonloppua, maailma!

" Taide tekee hyvää sielulle. " Ja koko maailmalle. Joskus musiikki, kuvat, äänet, muodot - tai mikä tahansa taiteenlaji saattaa pelastaa pimeämmänkin päivän, joskus toisenkin.

Olen monena aamuna ihastellut. Senaatintorille ilmestyneitä karhuja. Eiväthän ne sinne tietenkään itsestään pamahtaneet vaan värikkäät kontiot ovat osa kiertävää Buddy

bears-maailmannäyttelyä. Helsinkissä nallukat ovat vierailulla lokakuun 26. päivään asti. Suosittelen lämpimästi. Vaikuttava kaarti halattavan näköisiä karhuja on kaupunkitaidetta keskellä arkea parhaimmillaan.

On huimaa, että vuoden 2001 jälkeen Buddy Bearsit on nähnyt 22 miljoonaa ihmistä. Se antaa tavalliseen arkiaamuun jonkilaisen perspektiivin. Mikään ei ole mahdotonta.

”Meidän täytyy oppia

tuntemaan toisemme paremmin -siten voimme ymmärtää toisiamme paremmin, luottaa toisiimme

enemmän ja elää sovussa keskenämme.” Tällä tunnuslauseella UNITED BUDDY BEARS vetoaa

maailmankiertueellaan

rauhanomaisen yhteiselon

puolesta. Näytteillä on 142 kaksimetristä karhupatsasta,

joista kukin

edustaa yhtä Yhdistyneiden

Kansakuntien tunnustamaa

valtiota. Ensimmäinen näyttely

järjestettiin 2002 Berliinissä ja sen jälkeen karhuja on käynyt ihailemassa noin 22 miljoonaa ihmistä eri puolilla maailmaa

.

Megahyvä papumuhennos

Nyt on pakko tuulettaa. Onnistuin vahingossa tekemään aivan järjettömän hyvän papumuhennoksen. Vieläpä nopeasti ja vaivattomasti. Tauko hellan kanssa on tehnyt hyvää.
Mutta ilta-askareena tartuin siis pannua kahvasta & kattilaa korvista, suorittaen seuraavat toimenpiteet:
Kattilaan vesi kiehumaan basmatiriisiä varten, ja ruususuolaa joukkoon. Samaan aikaan pikkuruinen valurautapannu tulelle ja oliiviöljyä(luomu) pannulle. Koska sipuli oli loppu(yllis pyllis), nappasin viimeisen kynnettömän valkosipulin ja päätin mennä sillä. Valkosipuli palasiksi ja pannulle, kuullotus öljyssä ja pavut(mung&mustat) joukkoon. Papuja maustoin hieman africa-mausteseoksella ja sekoitin joukkoon katkaravut. Kaikki tämä melko kohtuullisella lämmöllä.
Vielä kun olin sekoittanut valkosipulin, pavut ja ravut keskenään, lorautin joukkoon loput kaappiin jääneestä ruokakermasta. Sitä oli vain tilkkanen, juuri sopivasti tuomaan hieman juhlavaa kermaista pyöreyttä.
Bonus - ja ehkä koko koitoksen kruunaus/pelastus tuli sitruunabasillikasta. Koska ruuassa oli katkarapuja, sitruunan raikas maku sopi siihen täydellisesti. Vehreä basillika myös kevensi sopivasti papujen tekstuuria.
Lopputulos oli ällistyttävän herkullinen. Muhennosta söi basmatiriisin kanssa mielellään ja sitä halusi lisää. Todellinen arkionnistuminen. Vartissa valmista ja kyllä kannatti.

Ainekset:
valkosipulia, mungpapuja(luomu), mustia papuja(luomu),oliiviöljyä(luomu), katkarapuja, kerman loppu, ruususuolaa(luomu), sitruunabasillika(luomu) ja africa-mausteseosta

Svarfarsin luomutila toimitti sekä pavut, öljyn että sitruunabasillikan suoraan kotiovelle.

Asunnon myyminen itse - osa 2.

Muutama sananen asuntomarkkinoilta Helsingistä 2010. Asunnon myyminen itse on sujunut hyvin. Oikotiellä on ollut tasaisesti katsojia, kohteen on merkinnyt kiinnostavaksi kolmisenkymmentä ihmistä ja klikkausvirta on pysynyt tasaisena. Tähän mennessä on ollut kaksi yleistä näyttöä ja muutamia yksityisiä. Kaikki yhteydenotot ovat olleet asiallisia sekä ystävällisiä. Myös asuntoa katsomaan tulleet ihmiset ovat käyttäytyneet mukavasti, ja palaute on ollut positiivista.
Vaikka moni ajattelee, että oman kodin esitteleminen olisi kamalaa, niin olen itse kokenut sen päin vastoin helpoksi. On kätevää, etteitarvitse lähteä pois kotoa näyttöjen ajaksi, samoin aikataulujen yhteen sovittaminen on sujunut kivuttomasti ilman kolmannen osapuolen sotkemista. Asujana on ollut myös helppo kertoa naapureista, taloyhtiöstä ja ympäristöstä. Mikäli on tullut kysymys, johon en ole tiennyt vastausta, olen pyytänyt kysyjää varmistamaan yksityiskohdat isännöitsijältä tai taloyhtiön hallituksen puheenjohtajalta. Olen myös muistuttanut, että hallituksella on aina viimeinen tieto taloyhtiön tilasta, tai tulevista toimenpiteistä.
Vaikka ensimmäinen ostotarjous tuli jo ensimmäisellä näytöllä, on asunto vielä vapailla markkinoilla. Huomaan, että myymisestäni puuttuu tällä hetkellä terävin kärki. Voin olla ystävällinen, rauhallinen ja antaa ihmisille miettimisaikaa, koska viihdyn kodissani, enkä ole ns. pakkoraossa. Myyn nyt, koska toivon seuraavan asunnon löytyvän lähitulevaisuudessa. Viime kokemuksesta viisastuneena, tiedän että ostaja on oltava valmis todella nopeisiin liikkeisiin.
Suurempi murhe kun kahden asunnon loukku, tuntuu olevan ns. nolla asunnon loukku. Tämän kokoisen asunnon saa kyllä Helsingissä myytyä mutta seuraavaa kokoa on vähemmän tarjolla. Turnauskestävyyteni alkaa olla koetuksella. Viime viikon saldon jälkeen, kaksi Veikkolaa ja yksi Lohja, alkoi tuntua siltä ettei tunnelin päässä oleva tuikku ainakaan turhan isolla liekillä roihua. No, ehkä se on niin kuin tänänä kylässä käynyt ja luomuruokansa hakenut Jude sanoi; "Kummasti tulee uutta tarmoa hakemiseen kun on jäämässä asunnottomaksi." Voi olla. Ehkä tässä kohdassa kaivataan nyt sitä kuuluisaa heittäytymistä.

Hyvänenäinen sienikaveri treenaa

Näin syksyisin puhutaan usein sienistä. Olenkin yrittänyt tänä vuonna syöttää enolleni ajatusta, että hän kouluttaisi koiransa sienikoiriksi. Minä saisin metsään seurakseni todelliset teholöytäjät, ja eno saisi provikan niistä uskomattomista saaliista, jotka minä bordereiden avulla löytäisin. Pääasiallisesti oli puhetta kanttarelleista, koska ne viheliäät pystyvät piiloutumaan niin ovelasti sammaleiden alle, että kunnon nenälle tosiaan olisi tarvetta. Toisaalta, samalla vaivalla koriin voisi sujauttaa myös tatteja tai torvisieniä. Siis jos niitä joku löytäisi.
Tänään tulikin sitten ilahduttava kuva jo ensimmäisestä löydetystä saaliista. Sienten lukumäärä on arvostettava ja komean kokoisiakin ovat. Vielä kun hiukan harjoitellaan lajikkeen kanssa niin saalis pääsee pannulle asti..

Aivan loistava ja yksityiskohtainen kertomus erään parivaljakon edistymisestä

Myös kennelliitto kannustaa sienestämään

Lipasto ja luomua

Tämän kirjoituksen myötä lähtevät lämpimät terveiset Kauselaan, tuohon miellyttävien ja keskustelutaitoisten ihmisten & naapureiden Yhteisöllisyys -Mekkaan.
Vanhin kummipoikani asuu lähellä Suomen Turkua mutta onnellisesti Kauselassa, Kaarinan puolella. Viime kerran vierailusta oli kulunut aivan liian pitkä aika, ja matkalla Loimaalle päätin piipahtaa tervehtimässä koko poppoota.
Kauselassa oli taas tuttu meno. Takapihalla asiantunteva miesryhmä paransi maailmaa, lapsia juoksenteli ympäriinsä ja talon haltijattarella olivat patongit uunissa. Eikä aikaakaan kun istuin joukon jatkona 50-luvulta olevan lipaston päällä, sen uutena omistajana, luomuruuasta keskustellen. Riemulla kuuntelin miten keskellä suomalaista omakotitaloaluetta kannatettiin luomuruokaa(ja juomaa) vieläpä miesten ollessa äänessä. Olisin halunnut hurrata kun pienen lapsen nuori isä vannoi, ettei aio antaa lapselleen einesruokia. Enkä tiedä mikä minua esti muuttumasta kateudesta vihreäksi kun kuulin vielä, että läheisestä Kuralan kylämäestä voi käydä ostamassa tuoretta luomumaitoa.
Lähtiessä hieman harmitti. Eikä pelkästään siitä syystä, että vierailulla olevien sotalaivojen miehistöjen yhteinen jalkapallopeli jäi näkemättä. Ruususen perhe on yksi niistä syistä, joista haluaisin asua jopa Turussa. " Kylässä " käyminen tuntuu niin tuttujen ihmisten luona turhauttavalta kun mielummin sitä haluaisi asua naapurissa ja piipahtaa käymään puolin jos toisin sen kummemmin sopimatta. Onneksi sentään on auto, jossa on kääntyvät etupyörät ja takalaatikko minne mahtuu piironki jos toinenkin.

Koirakoulusta skumppaa ja suklaakakkua

Viimeiset viisi tiistai-iltaa on mennyt koirakoulussa Nummelassa. Sillon tällöin Vallilassakin yöpyvä ranskanbulldoggi Topi sai kesälahjaksi viiden kerran koulukortin T:mi Rähinään ja lupaudun menemään mukaan tsemppaamaan koululaista. Itsekkäästi ajateltuna, jokainen opin jyvänen, joka kyseisen sankarin pääkopassa alkaa itää, on eduksi kun hihnan toinen pää on minun kädessäni. (etenkin kun se toinen pää heittäytyy pitkälleen Hämeentielle ja kieltäytyy liikkumasta, niin kuin viimeksi..)

On ällistyttävää kuinka nopeasti koirat oppivat. Kyse on vain toistosta, palkitsemisesta herkuilla ja ihmisen omasta uskosta. Yleensä alukisi on hämmentynyt sekä kouluttaja, että koulutettava, mutta jo muutaman kerran jälkeen alkaa yhteinen sävel löytyä.
Vaikka koirankoulutus on pitkäjänteistä toimintaa, ehti viidessäkin tunnissa näkemään hurjaa edistyymistä. Aina niin kovin innostuva Topi oppi olemaan muiden koirien seurassa jo melko hyvin sekoilematta, kiertämään ja pujottelemaan muovitötteröitä, tulemaan ohjaajansa sivulle ja olemaan kuuntelu päällä. Siis melko usein. Iso kokoisen dobermannin ollessa vieressä oli pakko alkaa hieman uhoamaan ja haastamaan riitaa. Murrosikäinen mikä murrosikäinen.

Mielenkiintoista itselle oli myös seurata kuinka erilaisia eri rodut ovat ohjaajineen, ja millä tavoin koiria, sekä ihmisiä niiden hihnojen päässä voi ohjata. Eikä huonointa kokemuksessa ollut kun koulun vetäjä Marjaana kutsui eilen meidät kentän laidalta seuranneetkin kuohuvalle ja suklaakakulle. Maalaissyysillassa oli taianomaista tunnelmaa. Samalla saimme ihailla läppäriltä pimenevässä illassa edellisenä viikonloppuna juhlittuja häitä ja varta vasten ruotsissa lennätettyä laulajatarta.

Verta ja Taidetta

Lähtiessäni töistä kotiin perjantaina, tuli mieleeni "ai niin, verenluovutus". Laitoin facebookiin pikaisesti viestin, että josko kukaan ehtisi, niin tervetuloa seuraan ja pirautin vielä ahdistelusoiton Maikkiksellekin, joka toisinaan pystyy nopeisiin siirtoihin etukäteen tilaamatta.
Näinpä sitten onnistui, että treffasimme töiden jälkeen Maikkiksen ja Paun(kuvassa) kanssa Sanomatalossa minne keskustan luovutuspiste oli siirtynyt. Jännitimme hemoglobiini-testiä, josta joskus allekirjoittanut on saanut passituksen kotiin rautatablettien kera. Totesimme myös, että on tärkeää saada kehuja kun on sen aika, eräälläkin meistä oli "mehevät suonet".
Käsivarret paketissa viivyttelimme ulos menoa. Ulkona oli tuulista ja kaikilla liian vähän vaatteita(toim.huom.) Onneksi joku muisti huomauttaa, että valtio tarjoaa viikonlopun aikana kaikille sisäänpääsyn museoihinsa. Ei muuta kuin viereiseen Kiasmaan.
En ole sitä mieltä että kaiken pitää olla ilmaista, eikä mistään pitäisi joutua maksamaan mutta arvostan maksuttomia sisäänpääsyjä. Maksuttomuus lisää vapautta. Ei ole "koko rahan edestä pakkoa". Voi käydä kurkkaamassa vaikka vain yhden teoksen, tai yhden kerroksen. Voi piipahtaa museoon vain hengittämään sen arkkitehtuuria tai viettää siellä vaikka koko iltapäivän mutta käynti ei ole sidoksissa ansaitsemiseen, ja elämys on vapaa rahallisen arvon mittarista.
Eipä silti, eilinenkin olisi ollut joka pennin arvoinen.(kyllä, tiedän että olemme siirtyneen euroihin) Ainoastaan Jussi Kiven Palo-ja pelastusmuseo ei ihan roihahtanut mutta sekin on varmasti löytänyt kohderyhmänsä. Kiinnostavaa, että kyseinen näyttely on edustanut Suomea Venetsian biennaalissa.
Nykytaidemuseoon piipahtaminen saattaa olla palkitsevampaa kuin odottaa. Vakavan patsastelun sijaan voi ällistellä, torjua, nauraa, ihastella, kummastella, väistellä tai vaikkapa vain katsella. Materiaalit, aiheet, lähestymistavat, sisällöt tai vaikkapa vain asettelut saattavat hetkeksi katkaista arjen ajatusten pyörittelyn tavalla, josta riittää iloa vielä seuraavaan päiväänkin.

ps. kiitos antille hienosta sillä mennään -kuvasta.

Toinen päivä syyskuuta

Jotain kauniimpaa

Koskapa olen hieman kärkkäästi viime aikoina kommentoinut niin sanottua katu"taidetta" niin laitetaanpa tässä vastapainoksi, jotain mikämiellyttää minua, niin ei aina tarvitse lukea pelkkää valittamista.
Aina toisinaan katseeni on osunut esim. Museokadulla hienoihin sähkökaappeihin kiinnitettyihin taideteoksiin. Ne ovat säväyttäneet ja ilahduttaneet. Hienoa, että meillä satsataan myös visuaalisuuteen. Teosten ja idean soisi levittäytyvän ympäri suomen. Ei tätä ihanuutta täälläkään joka kulman takaa hypi silmille. Sähkönjakokaappien taiteesta saa nauttia vain muutamalla kadulla; Eerikinkadun katugalleriassa esittäytyvät valokuvat, Fleminginkadulla piirrostyöt ja Museokadulla taidegrafiikka.

Koko hankkeesta Helsingin Energialle täydet pisteet, hienoa!

Myös Turkusessa koristeltu sähkökaappeja.

Toisen roska on toisen aarre

Niin se vain on. Maailmassa nyt olemassa olevilla tavaroilla pärjättäisiin pitkälle, jos ihmiset tyhjentäisivät kellareitaan ja vinttejään, ja laittaisivat kiertoon sen mitä eivät itse tarvi. Onneksi ainakin Helsingissä moni jättää kierrätettäviä tavaroita roskalaatikon viereen, josta ne on sitten helppo napata kainaloon ja käyttöön.
Pihaltamme löytyi tänään Aarre. Onneksi Tunturikadun lapsiperhe tuli eksoottiselle vierailulle Vallilaan, niin tulin oikeaan aikaan ulos ja katseeni osui roskalaatikon viereen jätettyihin tavaroihin. Silityslautaa en tarvinnut. Sellaista ei ole, eikä tule mutta pinnatuoli on juuri sellainen mitä olen kaivannut! Ei muuta kuin hiukan hiomista, ehkä petsiä - en tiedä vielä. Enää tarvitsee löytää yksi tuoli, ja voin kutsua jopa kolme vierasta kylään.

Kotia myydään

Kotini on nyt myynnissä. Ei asuntoni, vaan kotini. Keskiviikkoiltana sain ilmoitukseni julki oikotiellä, ja ensimmäiset puhelut/meilit tulivat eilen. Kaksi miellyttävää nuorta naista halusi tulla katsomaan asuntoa jo ennen "yleistä" näyttöä. Kumpikin kuullosti ystävälliseltä ja miellyttävältä. En tiedä miten käy mutta ainakin toistaiseksi tuntuu hyvältä. Paitsi tietysti kodittomaksi jääminen mutta sehän on sitten sen ajan murhe. Todennäköisesti tässä käy niin, että otan kummatkin nuoret naiset luokseni asumaan, "kun ne olivat niin mukavia ja saavat sitten rauhassa tutustua uuteen kotiinsa ja taloyhtiöön". Yritän pitää pääni kylmänä ja olla lupautumatta esim. muuttoavuksi. Mutta nyt ei tarvitse kuunnella "autokauppias"temmolla ja -tyylillä puhuvaa välittäjää, ja kuten ystävällinen anonyymikin tuossa aikaisemmin totesi, siivota täytyy kuitenkin.

j.k. tähän mennessä tyttöjä onkin ilmoittautunut jo sunnuntaille viisi, joten taidan säästyä kimppa-asumiselta.

" Mä ammun sut! "

Maanantai, ja jo nyt minulla on vaikeuksia maailman kanssa. Helsingin keskustassa, pääpostin, nykyisen Itellan, edessä pysähdyimme tänään autolla suojatien eteen.
Lakkipäinen, hapsuhuivinen, rullalautaileva, yli-ikäinen - pelle - suhahti auton ohi lasten kulkuvälineeksi tarkoitetulla laudallaan, ja teki kädellään cooliksi tarkoitetun ampumisliikkeen.
Ei edes vanhaa kunnon keskisormea, vaan aivan tätä päivää olevan "olen-katsonut-hieman-liikaa-MTV:tä-ja pilannut aivoni videopeleillä & ammun sinut" -eleen.
" Voihan hevonkuusen kuustoista ja puoli. " Päreeni paloivat. Olin hieman aikataulullisesti tiukassa tilanteessa mutta olin valmis astumaan autosta ja kysymään oliko kaverilla jotain mikä painoi mieltä. Onneksi Kuisma ajoi, eikä ottanut toivettani kuuleviin korviinsa, sillä välikohtaus olisi ollut ikävä. Meille kaikille. Kiisselinsä pohjaan polttanut "melkein keski-ikäinen" nainen-ei ole kaunista kuunneltavaa, enkä usko että Hattuhezuskaan olisi mitään rakentavaa saanut suustaan.
Mutta miksi, miksi pitää olla niin mauton ja vulgaari? " Pum, pum - olet niin kuollut." ?
Illalla tämä jalkakäytävien ja vapaan aatteen ritari käy piirtämässä tussilla lähikaupan seinään isoilta pojilta 90-luvulla kopioidun sottakuvionsa. Kotona äiti on jättänyt mikroon valmiiksi ruokaa lämmitettäväksi, ja sängyssä odottavat Spider-lakanat. Ensi viikolla hän juhlii 30-vuotissyntymäpäiväänsä...
Hei hippi - PEACE.

Höyryllä puts plank

Pyhäpäivän kunniaksi kotiovesta astui sisään oikein ulkopaikkakuntalaisvieraita. Lahden Perheen Aikuisosasto, pitkästä pitkästä aikaa. Vierailusta tuli elämyksellinen. Jossain vaiheessa autosta kannettiin nimittäin testattavaksi juuri hankittu höyryimuripesuri - Kärcher SV 1902
Myönnän olevani hieman laite/konesuuntautunut. On innostavaa kokea "Ooooo" -efekti ja nähdä kuinka elämää helpottava masiina tekee käden käänteessä sen, mitä ennen olisit jynssännyt puoli päivää. (tai jättänyt jynssäämättä)
Hetken aikaa näytti jokseenkin oudolta nähdä vieras imuiroimassa omaa mattoa. Yleensä ihmiset haluavat käyttää harvinaisen vapaa-aikansa miellyttävämmin. Sopeuduin kyllä. Hauskaa oli. Yksi työskenteli, kolme katsoi. Mikä voi olla tehokkaampaa. Kaikelle työlle pitää olla aina avustajansa, neuvojansa ja laaduntarkkailijansa. Näin tutussa seurassa pystyy roolejakin vaihtamaan lennossa.
Tunnustan. Olen aika vaikuttunut höyrykonemasiinasta, vaikkei se kotiini mahtuisikaan. Ajattelin heti, että tällainen pitäisi olla jokaisessa taloyhtiössä lainattavissa. Ikkunoita ja kaakeleita ei tarvitse höyryttää joka päivä, eikä sohvaan ja mattoihinkaan tahroja tule päivittäin. Riittäisi, että voisi pari kertaa kuukaudessa käydä superhöyryttäjällä kotinsa läpi. Ja välillä satunnaisesti myös vaatevarastonsa, jos sille paidalle kuitenkin läikähtää, vaikka ihan vain kahvia. Tavallinen imuri on viimeistään nyt passè.

Kansallispuistossa sienessä

Lupasin kaupunkilaisystävillemme, että menisimme viikolla sieneen. Kysyin minne he haluaisivat mennä ja vastaus oli: Nuuksioon. Sinne siis.
Retkikuntamme oli kansallispuistomme parkkipaikalla hilpeä. Oli sadehattua, ämpäriä, kumisaapasta, vesipulloa - ja iphonet.
Arpomalla valitsimme yhden poluista ja suuntasimme pöpelikköön. Ei hyvältä näyttänyt. Yllättävää, että yleisellä ulkoilualueella on saattanut joku muukin käydä etsimässä metsän kuninkaan antimia. Muutama kanttarelli oli kuitenkin jäänyt, koska tovin haahuiltuamme Kuisma äkkäsi ämpärinsä pohjalle ravisteltavaa.
Työpäivän jälkeen metsään sujahtaminen tuntui melkeinpä pidentäneen kesää. Valo siivilöityi kauniisti mäntyjen läpi, aika tuntui pysähtyvän, eri sammallajikkeet ihastuttivat monimuotoisuudellaan ja pehmeydellään, innostavista, joskin vähäisistä sienilöydöksistä puhumattakaan.
Seurueestamme ei kukaan ollut varsinainen sieniasiantuntija. Mutta ei hätää, yhteisellä pähkäilyllä ja internetin avulla, kaikki selviää. Sosiaalista mediaa testatakseni latasin myös yhden kuvan metsästä facebookiin ja kysyin löytyisikö tunnistajaa. Ei löytynyt mutta monta viisastelijaa kuitenkin. Ilmeisesti löytö oli kuitenkin oranssirousku.
" Heiiii, mikäköhän tää on?" huutelujen tuloksena pannulle päätyi kanttarelleja ja pari tattia rucolan ja sipulin seuraksi. Oli todella hyvää. Mikä tuuri, kaikki ilmeisesti oli niitä mitä pitikin!
Pienenä kertauksena itselleni:
1. tatti 2. rousku 3. hapero 4. vahverot

Myy asuntosi itse

Kesäisen törkeän kokemuksen asuntovälitystoimiston kanssa oli viimeinen niitti arkkuun. Aion nyt myydä asuntoni itse. Voi olla, ettei se onnistu tai että se on vaivalloista mutta ainakin olen sitten yrittänyt. Olen parin vuoden sisällä nähnyt liian monta sekoilijaa, ja välityspalkkio on kuitenkin niin suuri summa, että sillä hinnalla jo mielelläni vastailen muutaman kerran puhelimeen ja availen oman kotini ovia.
Ilmoitus oikotiellä maksaa 90 euroa ja pankki auttaa papereiden tekemisessä muutamalla satasella. Mielellään kuulisin onko muilla kokemuksia itse oman asunnon myymisestä?


Aamulehti:Niko Hurme myi asuntonsa itse

Asunto-osakkeen kauppakirja esim. täältä

Asuntokauppaopas

Ympäristöministeriön sivusto asuntojen hinnoista

Kuluttajavirasto: Asunnon myyminen

Sata tavaraa vähemmän ja kuusi vaatetta

Kaikki roinaihmiset tietävät, kuinka ihanalta tuntuu kun saa siivottua kaappinsa tai tyhjennettyä ullakkonsa. Kun kirpputorille lähtee kymmenen laatikon kanssa ja tulee kotiin vain kahden kanssa, on olo kevyt ja hyväntuulinen.
Elämän hidastamisesta ja yksinkertaistamisesta on puhuttu pitkään. Joka kuukausi jossakin naistenlehdessä kerrotaan ihmisestä, joka on lähtenyt oravanpyörästä maalle puuvenettä rakentamaan tai lampaita kasvattamaan. Yhteistä näille ihmisille on, että he ovat äärinmäisen tyytyväisiä valintaansa. He myös nukkuvat paremmin.
Luin New York Timesista artikkelia kuluttajakäyttäymisestä. Myös Yhdysvalloissa kuluttajat ovat huomanneet kuinka jopa tavaran antaminen pois ja pienemmät tulot voivat tarkoittaa enemmän iloa ja vähemmän stressiä.
Tutkimusten mukaan kuluttaminen kokemuksiin pitää onnellisempana pidempään kuin pelkkä tavaran ostaminen. Aivan loogista. Jos ostan seitsemällä eurolla lipun museoon, voin puhua siitä vielä jälkeenkin päin näkemästäni ja kokemastani. Jos taas ostan seitsemällä eurolla uuden topin. No, minulla vain on se.
Tästä se sitten lähti. Tiesin heti kenelle laittaa viestin ideastani. Judelle. Sähköpostissani luettelin myös muut osallistujat, joiden arvelin suostuvan. - vaikka vuodet ovat osoittaneet, että jotkut "hyvistä ideoistani" ovat saattaneet olla hieman haasteellisempia mitä toiset.
Syyskuun aikana vähennämme kodeistamme sata tavaraa. Eräs osallistujistamme pääsee helpolla, hän nimittäin epäili, ettei hänellä olisi edes yhteensä sataa tavaraa tällä hetkellä. Syyskuun ajan pitää myös tulla toimeen kuudella vaatteella. Alus- ja urheiluvaatteita ei lasketa. Eikä myöskään asusteita. Tässä kohdassa eräs osallistuja kysyi että "pitääkö siis ostaa lisää vaatteita?".
Mukaan ryhmäämme mahtuu. Tervetuloa osallistumaan ja haastamaan muitakin mukaan. On kiinnostavaa kuulla mistä tavarasta "ei vain voi luopua" ja mitkä tavarat lähtevät heittämällä. Olen jo vilkuillut kotona ympärilleni sillä silmällä. Kymmenen ensimmäistä löytyy helposti mutta sen jälkeen joutuu jo pohtimaan. Mielenkiintoista.

Lisää sadasta tavarasta ja kuudesta vaatekappaleesta.

Urbaani oranki on myös pohtinut aihetta.

Simple living

Kauniita muotoja ja värejä

Aloittelevan puutarhurin matka on mahdollisuuksia täynnä. Voi tehdä osan virheistä, kaikki virheet, ei välttämättä yhtäkään sen kummempaa virhettä - tai jotain näiden väliltä. Rahaa, aikaa ja vaivaa saa kulumaan niin paljon kuin sielu sietää, ja siltikin lopputulos voi olla.. hmm..ikään kuin vähän mitätön.
No, viime syksyn raivaamisen jälkeen, tämä kuuma kesä meni Villipihalla istutellessa ja kastellessa. Sekä myös ihan vain katsellessa. Sain paljon koravamatonta kasteluapua äiti- ja isäpuolinorpalta. Muuten vähänkään henkiin jääneet yksilöt eivät olisi sinnitelleet edes heinäkuun puoleen väliin.
Siltikin - koin nyppimisen, leikkaamisen, raahaamisen, kitkemisen, istuttamisen, epätietoisuuden sekä tiedonhankkimisen vapauttavana. Tässä projektissa ei mikään voi tavallaan mennä pilalle. Tietysti kaikkein parasta olisi, jos nyt istutetut monivuotiset kukat kotiutuisivat uuteen maahansa ja nyt tehdystä työstä olisi iloa myöhemminkin. Paras palkinto "keskelle ei mitään" ajeluista ja siellä olosta on ollut oma innostus. Valokuvia on kertynyt satoja. Puutarhakirjoja on ilmestynyt kirjahyllyyn, maanparannus artikkeleita on selattu ja rautakaupoissakin tarjontaa katsoo aivan eri tavalla. (Viimeisin huippuhankinta oli pieni Fiskarsin oksasaha sekä yhdellä kädellä toimiva pieni mutta kätevä pensasoksa-sakset.)

Yksilönvapaus (my ass?)

Mietin usein miten suvaitsevainen olen. Pelkäänpä etten kovinkaan. Yritän kyllä. Kovastikin. Käyn itseni kanssa maailmankatsomuksellista keskustelua siitä miten "jokaisen kukan pitää antaa kukkia".
Aiheeseen tulin jälleen kun katselin kaupunkiin palattauani kaunista Vallilaamme. Spray-Pertit olivat olleet ahkerina. Jokaisen rakennuksen pintaan on vain pakko mennä vetämään niitä tägejä eli todella ruman ja lapsellisen näköisiä töherryksiä.
Jos saisin tänään päättää, pitäisikö maalikannujen kanssa pitkin kaupunkia hyppiminen kieltää, voi olla, että näin heikkona hetkenä tulisi vastattua kyllä. On vain naurettavaa puolustella visuaalista sikailua kutsumalla sitä taiteelliseksi alakulttuuriksi.
Yhtä taiteellista on räkiä jalkakäytävälle, kuseskella kadunkulmissa, heittää tupakantumppinsa olkansa yli tai rikkoa vaikka ohi mennessä pyöräteline.
Sotkija-Tonttu liputtaa epäkaupallisuuden ja oikeuksiensa puolesta. Anteeksi, jossakin taisi lukea että maalaaminen vastustaa suoraa kaupallisuutta. Kukaan ei taas kysy onko muilla mitään oikeutta asua talossa jonka seiniin, aitoihin, räystäisiin tai ikkunoihin ei olisi sikailtu. "Heiiii, katsokaa kaikki! Mä uskalsin töhriä tän seinän, eikä kukaan saanut mua kiinni! "
Sitäpaitsi - miten hemmetissä edes yhtäkään kertaa ei seinään ilmesty mitään hienoa, tyylikästä, kaunista, nerokasta, luovaa tai kiinnostavaa? Onko maalaava porukka niin kädetöntä etteivät taidot riitä? Luulisi, että jos noinkin vahvoja näkemyksiä kuin maailman pelastaminen siltä itseltään, niin olisi myös hieman näkemyksellisempää käden jälkeä sen toteuttamiseen.

Ensimmäistä koulupäivää ja muuta mäiskettä

Eipä usein käy niin, että viikko vierähtää blogia päivittämättä. Muutamana harvana kertana siihen on tainnut olla jokin syy. Nyt yksinkertaisesti viikko vain hujahti, ja tätäkin päivitystä tehdään jatkoajalla. Viidentoista minuutin kuluttua on pakko olla pää tyynyssä tai aamuherääminen tuntuu juuri siltä kun se tuntuu kun on mennyt liian myöhään nukkumaan. Mutta jos kerran ranskanbulldoggi pystyy päivittämään bloginsa, niin enköhän sitten minäkin.
Kuluneeseen viikkoon mahtuu Kiasmalla URB-taiteen festivaali . Arja Tiilen ja Kaisa Niemen & muun jengin tanssi osuus oli mahtava, Teemu Mäen video-osuus taas itselleni vähän mahtava. Esityksiin olisi hyvä lisätä ovelle teksti, jos ne eivät sovi lapsille tai "heikkohermoisille".
Kävin katsomassa myös sukumme tuoreinta jäsentä, ihastuttavaa Ellaa. Ella oli niin pikkuruinen, että melkein jo jäädyin "uskallatko ottaa syliin" -kysymyksestä mutta onneksi lapsen äiti vain tyrkkäsi pienen keijukaisen syliini.
Ellalta suuntasinkin suoraan Lohjalle mökille Vikla-kisaajien kanssa. Kisaajat tulivat toiseksi. Onnea! Ja mökiltä suoraan Billnäsiin häihin. Ei muuten kannata ajaa Sammatin kautta. Löysin kuitenkin perille ja ihastuttavien häiden lisäksi sain myös kokea ystäväni Ann-Maryn perheen nuorinmaisen ristiäiset. En tiedä oliko ilma kuin morsian kun sitä lämpöä oli varmasti 30 celsius-asteen verran. Hääbändinä oli aiheellisesti Martti Servo, joten seuraavana päiväni pitikin hakea sitten paikalle edellisenä päivänä ajettu oma auto pois...
Tämä viikko alkoi puolestaan töiden merkeissä asiakastilaisuuspurjehduksella. Pääsimme kokeilemaan NJK:n nuorten miesten kanssa J-80 kilpaveneillä matchrace-tyyppistä purjehdusta. Vauhdikasta ja jopa melkein vaarallisia tilanteita kun aikuiset osallistuvat leikkimielellä kilpailuun.(taisin muuten reväyttää nivuseni...) Revanssista sovittiin. Onneksi supermyrsky, mitä piti kuvata ikkunalaudalta salamien räiskyessä ja maailmanlopun fiiliksen tunnelmissa, osui edelliseksi illaksi.
Tämä viikon ajanjakso huipentui tänään Nummelaan ja ensimmäiseen koulupäivään. Koirakoulupäivään. Hoitolaisena toisinaan viihtyvä Topi pääsi nauttimaan tiimityöskentelyn sekä keskittymisen harjoittelusta. Keskittymistä vaatikin kun välillä piti komentaa lähilaitumella olevia poneja ja välillä taas uhota puolet isommalle kurssikaverille. Viereinen dobermanni kyllä mukavasti niskakarvat pystyssä uhosi takaisin...
Huomenna Suomen Turkuun.

Skuutti takapuolen alla

Nyt kun loma loppui, pilvet valtasivat taivaan ja sadettakin rihmoi niskaan, oli hyvä lähteä merelle. Ilta olikin pelastus, koska tuttu sisätiloihin paluun -ahdistus oli hivuttautumassa kynnyksen yli.
Pitkin kesää olen kuullut Tiistai-kisoista eli tiistiksistä, niin kuin alan harrastajat niitä kutsuvat. Olen kaihoten lukenut heidän päivityksiään facebookista ja ollut iloinen Kuisman puolesta hänen vauhdikkaasta ulkoilmaharrastuksestaan.
Tänään pääsin itse osallistumaan. Kyse ei ollut World Cup-tasoisesta lähdöstä mutta ensikertalaisena pienempi lähtö kävi oikein hyvin. Itseasiassa oli pelkästään ilahduttavaa olla veneessä ensi kertaa juhannuksen jälkeen. Pieni kisaosuus toi vain tekemisen meininkiä ja harjoitutti hyvin osallistumista.
Rata oli napakka. Viklalla kierrettiin noin yhdeksän minuutin "makkararataa". Noin yhdeksän minuutin kierroksella sai kiskoa köyttä jos toistakin. Köysiähän ei ollut kuin kaksi mutta tottumattomalle siinäkin riitti. Yhden käännöksen aikana onnistuin kietomaan skuuttiköyden vasemman ja oikean jalkani ympäri, itseni ympärille sekä spiirapuomin ympärille..JA istumaan toisen skuuttiköyden päälle, mikä luonnollisesti esti purjeen liikkumisen. Hikihän siinä tuli. Kaikki olisi mennytkin loistavasti ilman tuota "takapuoliköyttä". Kun norppamaisen notkeasti syöksähtelee laidalta toiselle, varoo päätään, vapauttaa yhden köyden ja kiskoo toisesta, on huomattavan ärsyttävää huomata istuvansa liikkumaan tarkoitetun köyden päällä. Onnistunut suoritus - niin lähellä mutta niin kaukana. Takaraivossa tikittänyt sekuntikello ei tainnut helpottaa vyyhdeistä selviytymistä. Laidan yli reippaasti roikkuminen tuntui huomattavasti luonnollisemmalta. Onneksi hyvät neuvot olivat lähellä: "Skuuttiköyden päällä ei kannata istua."

Punaherkukkaa pakkanen pullolleen

Kesäloma päättyi tänään uskomattomaan punaherukka- ts. punaviinimarja-karkeloon. Tai miksi sitä nyt kutsuisi. Ilo suuresta sadosta yhdistyi niiden aiheuttamiin toimenpiteisiin. Eivät ne marjat itsestään pakkaseen pomppaa. Tovin jos toisenkin siinä sai puuhastella. Kiitos apujoukoille.
Villintyneen Pihan huomassa kasvaa muutama punaherukkapensas. Täysin luonnontilassa. Pensaita ei ole viime vuosina leikattu tai lannoitettu mutta sepäs ei näitä pensaita haittaa. Satoa voi kutsua vaatimattomasti runsaaksi. Tätä punaista c-vitamiinipommia esiintyy Suomessa sekä luonnonvaraisena, että viljeltynä. Jäin pohtimaan kuinkahan monen autioituneen tilan ja talon pihalla tänäkin kesänä jäävät viinimarjapensaat vain lintujen ruuaksi.
Marjojen ja sienten poiminta on kaiken kaikkiaan mukavaa tekemistä. Varsinainen työosuus alkaa kotona. Ensimmäinen pussi, toinen pussi, välillä purkkiin, sitten pitää hakea jo isompaa purkkia ja loppujen lopuksi tuskaista mutinaa: "nää ei lopu ikinä". Joka kerta sama juttu.

Punaherukka-riisiherkku

Punaherukka-vispipuuro

Jäinen punaherukkavaahto

Etsi maastosta koira

Turha kai sanoakaan, että viimeinen lomaviikko on suorastaan hujahtanut ohitse. Kalenterin sivut ovat mökillä vain lennelleet elokuun taas uhkaavasti lähestyessä. Oman osansa ohjelmasta on järjestänyt myös hoito/seurakoira Topi, joka tässä kuvassa suorittaa maastoutumisharjoitusta.anttarellien etsimiseen yritettiin kaveria innostaa mutta toistaiseksi saldo jäi tarkailijan roolin saavuttamiseen.

Jo kapaa aika

Ystäväni Anderssonin kanssa teimme toissa päivänä ilahduttavan havainnon. Kumpikin oli kuullut koulussa suvivirttä laulettaessa että laulussa lauletaan " kauniisti jo kapaa aika ". Anderssonilla oli tähän selkeä ratkaisu. Laulun sanat pitäisi painattaa niin kuin ne meidän mielestämme aina lauletaan: " Jo joutui armas aika, suvi suloinen, kauniisti jo kapaa aika, koristaa kukkanen. " Kannatin ajatusta lämpimästi.

"Get out here" - "Ulos!"

Kesälukeminen ei ole tänä vuonna edennyt aivan viime vuotiseen tahtiin. Nopeasti Helsingissä piipahtaessani ehdin kuitenkin käymään Vallilan kauniissa kirjastossa. Koska Best seller -hylly on ennenkin tarjonnut löytöjä, suuntasin askeleeni suoraan sen ääreen.
Arvioin, että kolme kirjaa riittää.(varmuuden vuoksi lisäsin kassiin muutaman Loimaan kirjastossa myydyn runokirjan mukaan) Valitsin summamutikassa kolme erityyppistä. Ensimmäinen niistä oli Janet Evanovich:in Neljäs kerta toden sanoo. Takakansi lupasi kasarimuotiin jämähtäneen naispalkkionmetsästäjän, joka on hauskimmillaan paineen alla.
Kirja oli hyvin kevyttä, ellei jopa heppoista viihdettä alusta loppuun mutta jokin tökki. Luin tunnollisesti tarinan läpi mutta jo puolessa välissä piti tarkistaa, että lukiko kirjan kansitekstissä tosiaan, että tämä Stephanie Plum -hahmo on voittanut puolelleen miljoonia lukijoita. Kyllä. No, kohauttelin olkapäitäni ja ajattelin ettei valtaviihde-musiikkikaan nyt niin hohdokasta ole. Kirjailija oli saanut kuitenkin edellisestä kirjastaan Kolmas kovanokka -romaanistaan Crime Writer´s Associationin Hopeatikari palkinnon
Valitsin tarkoituksella kevyen kirjan mutta jokin ajatuksen harhailemaan, enkä saanut aina rempseästä dialogista kiinni. Jäin esimerkiksi pohtimaan että mistäköhän ruokaloista kirjoittaja kirjoittaa kuvaillessaan miten eläkeläiset kävivät niissä syömässä. Yhden kerran piti kohtaus lukea uudelleen kun Stephie Blum kertoo toiselle henkilölle asian, jota vastaanottaja ei meinaa ottaa todesta ja huudahtaa: "Ulos!" En ymmärtänyt ja enkä edes lukenut. Sitten tajusin. Alkuperäiskielellä tekstissä oli lukenut ruokaloiden kohdalla "diners"(kuppilat) ja ulos kehoituksen kohdalla "get out of here", jonka on pitänyt tarkoittaa tässä kohdassa vapaasti suomennettuna "Et voi olla tosissasi"- tyyppistä huudahdusta.
Kirjan oli suomentanut Hanna Tarkka. Kiiltomato.net sivustolla kerrotaan hänen olevan kokenut suomentaja lastenkirjoista dekkareihin ja hän saa kehuja mm. Arundhati Royn Joutavuuksien jumalan suomennoksesta.
Kummallista. Janet Evanovichin Neljäs kerta toden sanoo tuntuu kompuroivan mutta sai toki pohtimaan hyvän suomentajan arvoa.
Seuraavana vuorossa on W.G. Sebaldin Saturnuksen renkaat(suomentanut Oili Suominen). Tällä kertaa takakansi lupaa maagista vetovoimaa sekä rikkaita assosiaatioita.
Kolmantena odottaa Andreï Makinen Tuntemattoman miehen elämä(suomentanut Ville Keynäs), jota puolestaan on takatekstin mukaan vaikea lukea liikuttumatta.

Tappion katkera kalkki

Blogissa on ollut hiljaista, kun olen viime päivinä keskittynyt nielemään kovin vaikeasti alas menevää katkeraa kalkkia. Heittäydyin nimittäin ennen lomaa Järjen ja Tunteiden Napakymppiin eli asuntokauppaan. Kävi vain niin, että unelmieni rakkauden ja kaukokohteen sijasta vedin kääröstä Aallonpohjan Apatiakeskuksen..
Mutta eipä rynnätä asioiden edelle. Asuntoasiat saivat siis uuden vaihteen hieman ennen lomien alkamista. "Musta hevonen" löytyi yllättäen Lohjalta. Kyllä, Lohjalta. Hintojen ja korkojen ollessa mitä ovat, kotia on pitänyt etsiä avaralla katseella ja laajalla tutkalla.Huikeista työmatka-aikatauluista ja omakotitalon työmääräpelotteista huolimatta, löysimme Kuisman kanssa kohteen joka kolahti. Ei punaista tupaa mutta se perunamaa.
Ensimmäisellä keralla tiesimme, että tämä on Se Talo. Liian iso piha, liian pieni keittiö, sokkeloinen kellari ja ylimitoitettu autotalli. Naapureina sukulaisia. Siis täydellinen.
En malttanut hillitä itseäni vaan soitin vielä samana iltana välittäjälle. Jätin viestin vastaajaan ja seuraavana päivänä sovimme, ettei hän ottaisi enää muita katsojia paikalle. (tosin paikalla oli taas muita katsojia) Haluisin tällä ilmaista, että olimme tosissamme ja halusimme
rauhassa katsoa kohdetta. En myöskään halunnut joutua hätäiseen huutokauppatilanteeseen, jossa joutuisin tekemään päätöksen arjestani ja tulevien vuosien pankkilainasta pelkällä naisen intuitiolla(mikä tosin on aivan aliarvostettu päätöksentekometodi)liian hätäisesti. Juosten ku**u..no, tehän tiedätte.
Ajoitus oli pahin mahdollinen kesken lomaa. Tiesin olevani satojen kilometrien päässä
ja toisen osapuolen työvuorot vaativat hankalaa rukkausta.Mukaan prosessiin piti valjastaa myös Apuvoimat. Vaikka pystyn yllättävän hyvin pitämään kaikki inkkarit kanootissa suurten raha-asioiden ollessa kyseessä, en koskaan aliarvioi useamman mielipiteen kuulemista. Arvostin myös, että hyvin nopealla aikataululla saimme paikalle Apuvoimamme, jotka asiaankuuluvasta päivittelystään huolimatta ihastuivat paikkaan.
Samana iltana tein kirjallisen tarjouksen.Olin jo soittanut suullisen mutta välittäjä pyysi tekemään saman kirjallisena. Ymmärrettävää. Seuraavana päivänä, torstaina tuli odotettu soitto. Välittäjä kertoi omistajien menevän katsomaan seuraavaa kohdettaan, ja jos meille kävisi he antaisivat vastatarjouksensa perjantaina puolen päivän jälkeen. Meillehän kävi. Mikäpä ei minulle kävisi kun puhelussa mainittiin vanhukset ja rollaattorit..
Seuraavana päivänä perjantaina lähdin ajamaan innoissani taas Lohjalle. Sovin tulevaan kotikaupunkiini kilpailevan lainatarjousneuvottelun ja lisäksi olimme saaneet kutsun Apuvoimien mökille. Tyytyväisenä hyvästä palvelusta Ailalta pankissa lähdin tavoittelemaan välittäjää ja löysinkin hänet toimistostaan. Jännityneenä otin vastaan myyjien vastatarjouksen. Kohottelin kulmiani kunnon kauppanaisen tapaan ja voivottelin summaa ja päivittelin remottitarvetta. Lupasimme palata asiaan. Välittäjä kertoi jäävänsä lomalle mutta kertoi mökillään olevan netin ja yhteydet. Hän myös lupasi hoittaa kaupan loppuun asti vaikka toimiston tytöt hoitaisivatkin tekniset asiat. Sivulauseessa hän totesi vielä menevänsä paikan päälle uusien katsojien kanssa mutta lisäsi myös etteihän kukaan yleensä tee tarjousta ensimmäisen katsomisen perusteella. Hälytyskelloni olisi pitänyt soida.
Aamupäivällä puhelimeni piippasi. Tekstiviestillä välittäjä ilmoitti, että edellispäivän katsojat olivat hyväksyneet omistajien tarjouksen, ja talo oli myyty.
En ole asuntokaupan ammattilainen mutta käsittääkseni meillä oli meneillään tarjousneuvottelut. Me olimme tehneet tarjouksen. Omistajat olivat tehneet vastatarjouksen. Tämä vastatarjous oli meillä harkittavana.
Seuraavaksi tulee tekstiviestillä tieto, että talo on myyty. "Siis mikä talo? Sekö, josta meillä oli vastatarjous harkittavana ja johon meiltä odotettiin vastausta?" Olin puulla..anteeksi puolella metsästä päähän lyöty.
Tunnustan. Purskahdin itkuun. Aikuinen nainen. Kukaan ei ollut kuollut, enkä ollut saanut tietoa vakavasta sairaudesta mutta monen kuukauden urakka kulminoitui tuohon hetkeen.
Olin ostamassa itselleni kotia. Kotia. Tiedättehän. "Koti, uskonto ja isänmaa." Tuon sanonnan perusteella kodin hankkiminen on meille suomalaisille, jopa uskonnon ja isänmaan edellä. Tärkeysjärjestyksen voi jokainen määrittää omalla kohdallaan mutta lienemme samaa mieltä, että vakavasta asiasta on kysymys.
Ikuinen optimisti jaksoi vielä toivoa. Tai sitten olen niitä naisia, jotka eivät kerrasta usko. Eilen laitoin välittäjälle viestiä ja kysyin
olivatko kaupat varmistuneet. Ylimalkainen viesti totesi, että ilmeisesti koska mitään ei ollut kuulunut. Mitään ei ollut kuulunut.
Välittäjällä alkoi kesäloma. Ison tontin omakotitalosta uskoisin tulleen kohtuulliset kesälomarahat. Kun pilli soi, tippuivat hanskat.
Kuullostan ketulta joka on syönyt pihlajanmarjoja. Tiedän. Mutta muutama jäätelötötterö saa vaihtaa omistajaansa ennen kuin olen sinut tämän tappion kanssa. Ei niinkään siksi, että hävisin, vaan miten tai miksi. Yhteiskuntamme
toimivuus perustuu suurimmaksi osaksi sovittuihin sääntöihin ja tapoihin. Kun niitä ei noudateta, tulevat käyttöön Villin Lännin lait. Kun yhdelle liiketoiminta-alueelle hyväksytään venäläiset tavat, ei kestä kauaa kun ne siitä hivuttautuvat seuraavaan..
Kuka silloin enää tietää onko sanansa mittainen suuri vai pieni?
ps. tämä on se siistitympi versio siitä kaikesta mitä olisin halunnut kirjoittaa.

Sukua apinalle

Erään keskustelun välissä Teini totesi, että "mitä jos sä ootkin oikeasti apina?". No, mitäpäs siinä sitten. Kaikilla meillä on sukupuumme. Teinin kohdalla kiinnostavaksi tuon kysymyksen tekee, se että oksamme eivät tuossa puussa ole kovinkaan kaukana.

Taitaa olla kesä

Kesän ja kelien hokeminen on melko turhanpäiväistä mutta nyt täytyy yhtyä kuoroon. Kesälomaa ei ole kulunut vielä päivääkään ja olen harvinaisen rento, etenkin näin kireäksi ihmiseksi.
Eilinen työrupeama päättyi aurinkoiselle terassille meren ääreen, ja jatkui iltagrillauksen merkeissä omalla pihalla. Taloyhtiömme piha on mielestäni aivan ihana ja tuntui hyvältä liian pitkästä aikaa istua siellä vetämässä henkeä ja rauhoittumassa. Kun vielä Maikkis ja Mikkis pitivät hyvää seuraa ja auttoivat hyvän ruuan kanssa, alkoi ilta olla kohdillaan. Vuohenjuustolla täytettyjä herkkusieniä, halloumia, guagamolea, aasialaisella mausteyhdistelmällä maustettuja punahuuria, basillika tomaatteja ja soijanakkeja. Sekä lasillinen Fumé blancia. Eikä päivää suinkaan huonontanut sunnuntaiksi saatu Ruisrock-lippu.
Tänään sukulaistyttö Kiia tuli piipahtamaan kesävierailulla. Suuntasimme kulkumme Kumpulaan. Neljä tuntia maauimalassa hujahti uskomattoman nopeasti ja Kiia sai kiskottua minutkin veteen. Suhtaudun veden lämpötilaan ja kastautumiseen aina hivenen epäluuloistesti. Tänään kannatti. Vesi oli superlämmintä ja hupia riitti myös vesijuoksuvöistä. Ei ehkä niin miten nitä olisi pitänyt käyttää mutta hauska ja kätevä kellumisväline, noinkin yksinkertaiseksi keksinnöksi.
Hyvää mieltä on tuottanut myös tuttu koiravieras Maire. Tennispallo on löytynyt, kävelylenkit ovat ollet melko erikoisia ja jopa sänkylle on saanut hypätä viereen(sitä se kesä teettää). Katson hymyillen asuntooni leiriytynyttä seurakuntaa. Yksi teini internetissä, yksi väsynyt purjehduskilpailija tuhisee sängyllä ja yksi kappale borderterriereitä pinkissä kaulapannassaan makaaa lattiatyynyllä melko tyytyväisen näköisenä.
Toivottavasti tämä olotila kestää ainakin useamman viikon. On miellyttävämpää olla rento kuin kireä, ja tuntuu hyvältä hetken aikaa ottaa päivä kerrallaan. Vuodessa on kuitenkin 11 muuta kuukautta jolloin asiat ovat melko täynnä aikatauluja.

Tavat opitaan nuorena

Pysäköidä voi niin monella tavalla. Keskelle pihaa jättäminen on yksi tapa. Sitä on meidän pihapiirissä suosittu viime aikoina. Ei sitä jaksa aina seinustalle saakka. Pyöräkellarista puhumattakaan. Pihalelut meillä jätetään myös pitkin nurmikkoa. Yleensä ne ovat siellä levällään ensi lumeen saakka. Sitten talkooväki kerää ne vartavasten rakennettuun kannelliseen säilytyslaatikkoon.

ps-lisäys: Missä on Kielipoliisi? Noloa, että täällä on ollut varta vasten kirjoitettuna yhteen useamman päivän.