Ihmiset junassa

Lähdin Karjaalle lauantaina junalla ja ostin lipun vasta junasta. Koska minulla ollut paikkalippua, menin ravintolavaunuun. En jaksanut ottaa riskiä, että joutuisin vaihtamaan paikkaa Pasilassa, Espoossa ja Kirkkonummella. Hain kahvin.
Ravintolavaunu oli melko täynnä. Minulta kysyttiin kohteliaasti oliko pöydässäni tilaa ja vastasin myöntävästi kolmen hengen miesseurueelle. He eivät juoneet kahvia.
Katselin junan ikkunasta ulos ja kuuntelin heidän jutusteluaan sivukorvalla. Hymyilin kun todettiin kuinka vanhemmat ovat viisampia kuin lapsensa, tai ainakin parempia ajajia, ja miten suomalaiset moukkamaisesti juovat alkoholia Tallinnassa keskellä päivää. Seurue naureskeli ironisesti itselleen omalle keskustelulleen ennen puoltapäivää oluttuopin ääressä.
Tosin heidän puolustuksekseen pitää kertoa etteivät he käyttäytyneet moukkamaisesti vaan nauttivat oluttaan niin keskieurooppalaisesti kuin sitä vaan vois suomalaisen junan ravintolavaunussa tehdä.
Kiitollisena puheensorinasta ympärillä vain istuin ja katselin ikkunasta ohi viliseviä maisemia. Ajatuksilla oli vaikea pysyä kasassa. En osannut ajatella mitä oli edessä, vaikka kuitenkin osasin. Hyvinkin selkeästi ja kirkkaasti. Olin ajatellut ottaa asiat ja hetket niin kuin ne tulivat. Ei kai elämässä oikein muutakaan voi.
Päätin kirjoittaa vielä muutaman sanan mukana olevani kirjan alkulehdille. Ainut kassissani oleva kynä lopetti yhteistyön viimeisen sanan kohdalla. Huomasin töksäyttäväni pöytäseurueelle, "Onks teillä kynää?!". Yleensä sentään pyydän anteeksi kun häiritsen toisia mutta nyt lause vain puuskahti suustani. Ystävällisesti sain lainata kynää. Kiitin ja palautin sen.
Kaksi miehistä lähti ostamaan juotavaa ja jäin kolmannen kanssa samaan pöytään vastakkain. Yhtäkkiä hän totesi "Sulla taitaa olla vähän ikävämpi reissu mitä meillä". Yllättyneenä huomasin nieleskeleväni ja sain vain sanottua "niin". Emme olleet vaihtaneet tätä ennen sanaakaan, ja häivähdyksenomaisesti mietin kuinka vahvasti olemukseni säteilikään. Jollakin tasolla luulin jopa näyttäväni tavallista skarpimmalta.
Olin matkan aikana kuullut että kolmikko treenasi keikkaa varten. Kysyin missä heidän keikkansa on? Vastaus: Loimaalla.
Kävi ilmi että matkalaiset olivat kotoisin Ypäjältä ja Loimaalta, ja heidän Le Grande Shownsa olisi Loimaan Heimolinnassa.
Muut miehet palasivat pöytään, kahvin kera. Ilahduin. Hieno ele. Olin istunut heidän pöydässään mykkänä ja töksäyttäen pyytänyt kynää, ja palkinnoksi tästä käytöksestä sain vielä kahvin.
Muiden palattua pöytään kolminkon puhemies kertoi toisille että olen menossa hautajaisiin. Muut esittivät osanottonsa. Kiitin. En pystynyt sanomaan ääneen että olin menossa jättämään hyvästit pienelle pojalle ja osoittamaan osanottoni hänen perheelleen. Sanat eivät vain tulleet suusta.
Katsoin kaihoten heidän konjakkiaan. Olisin halunnut kulauttaa ne alas yksitellen, jotta tuntisin polttavan alkoholin valuvan vatsaani. Sekotin kahviani ja otin uuden kulauksen siitä.
Puhemies esitteli myös että olen Loimaalta ja siinähän sitten ehdin pikaisesti hehkuttamaan kotiseutua lähestulkoon omieni kanssa kunnes jo tulikin jo Karjaa-kuulutus ja oli aika kiittää seurasta.
Olisin halunnut jäädä junaan. Olisin vain halunnut että matka vain jatkuu ja jatkuu
mutta juna pysähtyi, ja tuli aika jäädä pois, minun asemani oli siinä.
****

Kun sitten puoliyhdeksältä palasin hyppäsin junaan, tajusin että mukanani oli vain pankkikortti, typerällä visa-electron ominaisuudella(mitä en pyytänyt enkä tilannut),ja todennäköisesti liian vähän käteistä. Laskin kiiressä kaivamani setelit ja kolikot ja ymmärsin ettei se voisi millään riittää Helsinkiin.
Juna ei ollut vielä lähtenyt liikkeelle, joten hätäpäissäni juoksin ovelle ja kysyin ulkopuolella olevalta konduktööriltä kävikö v-electron heillä. Ei käynyt. Sitten kysyin että paljonko lippu maksaisi Espooseen, ja samaan hengenvetoon että minne pääsisin kahdellatoista eurolla. Konduktööri teki rauhallisena laskelmia ja kysyi oleellisen kysymyksen että minne minun pitäisi päästä. Vastasin että Helsinkiin mutta todennäköisesti minulla oli vain n. 12 euroa käteistä mukana.
Konduktöörin vieressä seisoi mustassa takissa röökillä nuori mies(ikäiseni). Hän katsoi minua tyynesti ja sanoi että hän antaa minulle viisi euroa, ja sanoi että "maksat sitten jollekin toiselle". Konduktööri puolestaan näppäili hänen vieressään rauhallisena konettaan ja päätyi lippuratkaisuun joka säästi nuoren miehen rahalahjoitukselta.
Kaikki tämä parissa minuutissa, kummankaan hätkähtämättä oven ja laiturin välissä roikkuvaa naista, joka hätäpäissään kyseli hintoja eri kohteisiin. Huomasin ääneni särkyvän. En ollutkaan niin kasassa kuin luulin olevani.
Junassa istuimme vierekkäin. Emme vaihtaneet sanakaan. Junan tullessa Helsinkiin kiitin häntä, ja kerroin hänelle kuinka hieno hän oli. Arvostin että hän tarjosi pyytämättä apuaan, vaikken sitten tarvinnutkaan sitä. Hän vastasi että ei se ollut ensimmäinen kerta, eikä viimeinen kun hän tekee niin. Olimme samaa mieltä siitä elämässä ainut tapa selvityä on jeesata. Ystävällisen ihmisen nimi oli Antti. Luulenpa että Antti elää aika hyvää elämää.