Tänä vuonna tuli kokeiltua pystyykö sosiaalinen egoihminen vanhenemaan ilman juhlimisia ja todella tiukkaa teki. Seitsemän vuotta sitten sitä kokeiltiin ensimmäisen kerran, ja silloinkin se oli yhtä vaikeaa, tosin silloin Andu pelasti tilanteen raahamalla minut Amarilloon, ja hakemalla kaikki Amarillossa joulua paossa olevat miehet laulamaan onnittelulaulua. Laulu kaikasi ja sankaritar kyynelehti, ainoastaan kohdassa, jossa piti laulaa päivänsankarin nimi, laulu hieman yskähti mutta fiilis oli kohdallaan.
Tänä vuonna piti keskittyä joululahjojen ostamiseen, eikä muuttolaatikoiden keskellä kynttilöiden puhaltelu muutenkaan houkutellut. Täytyy rehellisesti myöntää, että kyllä oli ikävä joka vuotista glögitilaisuutta ja tiara päässä heilumista. Se vain on niin vapauttavaa saada taantua muutamaksi tunniksi lapsen tasolla ja olla täysin oma itsensä. Sitäpaitsi syntymäpäivä on ollut hyvä velvoitesyy saada ihmiset paikalle ja nähdä ystäviään ennen kuin kaikki lähtevät joulunviettoon tai uuden vuoden reissuilleen. Nyt jäi harmi kyllä myös ystäville varatut toivotukset vähän vähemmälle. Ja perus"hei ois hauska" -tyyppisen ihmisen tapaan olin etukäteen suunnitellut kaikenlaista mutta päivän lähetessä huomasin, että nyt ei vaan yksinkertaisesti ehdi. Ja Murphyn laki kaikkine käänteineen oli muutenkin mukavasti eilen paikalla. Tervetuloa taas pieni osa aikusuutta.
Hyvää mieltä kaikille!
Joulutarinat tarjoaa Juha Seppälä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti