Terveisiä Vilja-Suomesta

Ei olisi pitänyt tulla tänne. Aivojen välittäjäaine alkoi puuroutua, ja koirien kanssa lenkkeillessäni kauniissa syysmaisemassa aloin miettiä pidempää aikaa kotimaisemissa. Viljavia peltoja, rauhallista elämänrytmiä, takkatulta, järkeviä elinkustannuksia ja hedelmällistä mikrotason osallistumista yhteiskunnallisiin asioihin. Viime aikoina Helsingin asumiskustannukset ovat nimittäin alkaneet pahasti tikittämään etulohkossa. Edes pikkukaupungin minimaalinen tapahtumarikkaus ei saanut seesteiessä mielessäni hälytyskelloja soimaan. Eikä psykedeelinen vierailu vanhassa "kirjakaupassa". Ehkä on pakko palata vielä ostamaan 60-luvun korsettia ja saman ajan unkarilaisia laatusukkia. Sanaton, oli vain niin sopiva sana.
No, katsotaan miten käy. Huomenna olen paluubussissa - tai en. Mitä sitä nyt tässä vaiheessa vielä pidemmän tähtäimen suunnitelmia tekemään. Paluubusseja niin tulee ja menee.
Tänään sentään käymme Pulinan kanssa nauttimassa paikallisessa autenttisesta atmösfääristä, ehkä se kirkastaa mielen yhtä kirkkaaksi kuin isoäidin kristallikruunut jotka tänään puhdistin fairylla ja tiskirätillä. Tosin isoäiti totesi ennakoivasti ettei perheestämme löydy ketään kenellä kärsivällisyys riittäisi hommaan. Tätä toteamusta pääni sisällä myötäilin mutta koska huono omatuntoni soimasi etten ole ollut kovinkaan avulias lapsenlapsi, otin rätin(anteeksi, yleisliinan) kauniisen käteeni ja aloin hinkkaamisen. Harvinaisen hidasta ja ärsyttävää nippelihommaa mutta ilmeestäni ja reippaasta asenteestani olisi voinut päätellä muuta.(oodi henkiselle kasvulle) Mutta 160 senttinen ylettyy kattokruunuun niin paljon paremmin kuin 152 senttinen.
Vein myös pikku-enoni lenkille. Enojani on siis kaksi. Pikku-eno ja Iso-eno. Määritelmät on jaettu ikäjärjestyksessä.
Tarkoitus oli juosta kunnon lenkki(koska työkaverini pöhkö on alkanut ihan jo tekstiviesteillä mainostamaan juoksumääriään) mutta koska enoni oli myös ulkoilun tarpeessa, olin valmis kompromissiin ja kävely/hölkkäyhdistelmään yhteisen hyvän vuoksi.(minusta tulee melko ihmismäinen täällä kotiseuduilla)
Täytyy kehua vuoden täyttävää Turoa(kyllä, edellisen koiran nimi oli Aki). Koirasta on aivan mahdoton olla pitämättä. Suurin ilo nuorelle, melkein pennulle oli juosta ihmisen vieressä. Se riemu ja innostus kun kerrottiin että "saa mennä, ei tarvi seurata" ja nelistys pitkin pellonlaitaa.. mutta hetken päästä tiukka uukkari ja takaisin..paras seura oli kyllä kaksijalkainen taluttaja(mikä jaksoi ihmetyttää itseäni), ja vaikka hetken tuli jopa testaava tuijotuskisa pellonlaidasta ilmestyneen kissan kanssa, vei oma seurue voiton. Omalla seurueella ehti myös sydän jättää pari sykettä väliin kun ajatus ehti näkemään jo tulevan tapahtumaketjun... Enoni on kouluttanut ja kasvattanut koiransa hyvin. Vierestä seuranneena ymmärtää hyvin ettei ole sattumaa että on ärsyttäviä "ei kuuntele eikä tottele yhtään" -koiria ja on näitä "mitä jos mä vaan otan tän mukaan Helsinkiin" -koiria. Hihnan toisessa päässä nähty viitseliäisyys ja vaiva näkyy suoraan hihnan toisessa päässä.
Ehdin myös vierailemaan kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti aina niin sivistyneellä ja viehättävällä Iso-Tädilläni. Vastaanotto on aina niin ilahtunut ja kiitollinen että nolottaa virailujen harva tahti.(tämänkin olisi syy asua lähempänä) Yritin sanoa puhelimessa "ettei sitten tarvi laittaa mitään, koska siskonsa odottaa kuitenkin taas varsinaisen ruuan kanssa" mutta perillä odottivan taiten laitetut katkarapujuustokurkkuleivät ja päiväkahvi kultareunaisista kupeista. Näistä kerroista jää aina ajatus siitä että voi kuinka hyvä esimerkki vain tarttuisi, edes muru kerrallaan.