Kun sitten nostin sitä, huomasin että sen kylkeen olikin kirjoitettu nimeni, ja sisällä oli kirjapaketti. Kauniiseen Stockmannin vaaleanpunaiseen paperiin kääritty paksu kirja, minulle.
Avasin paketin varovasti ja hiljaa. Liikutuin. Kirja oli Anna Kortelaisen Naisen tie, L. Onervan kapina, mitä olin jo selaillut Loimaalla käydessäni Isotätini luona nimipäivä vierailulla.
Paketissa ei ollut korttia, ei tervehdystä, ei vihjettä jättäjästä mutta koska olin vain keskustellut aiheesta vain kahden ihmisen kanssa, ja minulla oli minulla aavistus..
Olen kirjoittanut näinä päivinä muutamia kirjoituksia drafteiksi. Ne ovat kuin keskeneräisiä vesiväritöitä. Värejä ei ole tarpeeksi..sommitelmastakin puuttuu vielä muutama kukka, ja työt ovat kesken. Yhdessä näistä drafteistä lainattiin palaa Kaarlo Sarkian runosta, ja tämänki hetki saavat vahvemmin ja vahvemmin nuo sanat palaamaan mieleeni. Ote yhdestä kirjoituksesta:
"...Olen vielä matkalla..Matkalla jolle en halunnut mutta jolle kuulun.Kiitos ystäväni, että olet halunnut olla kompassina silloin kun vähiten olen ollut kiinnostunut suunnastani. En tiedä tarvitsenko Kulttikirjaa 2000-luvun kapinallisille naisille..mutta ainakin tiedän että kun tänään otin sen käteeni, tunnistin elämän ja ystävyyden kauneuden.
Kaarlo Sarkian runo elämän kauneusta ja sen kieltämisestä on tullut usein viime viikkoina mieleen:
Älä elämää pelkää,
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaas tulla
tai jos liettä ei sulla,
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää. "
Sarkian runo pakottaa näkemään tunteiden tuomaa muutosta. Siitä kun elämän kauneus sumentuu puuroksi. Kun kastepisara on käynyt mitättömäksi yksityiskohdaksi ja elämä ei tunnu enää lahjalta. Vain käsittämättömän samantekevän väsyttävältä suoritukselta. Kun kauneutta ei enää näe..tai tunne. Tai ei vain tiedä onko sitä. Tai onko koskaan ollutkaan..."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti