(tosin kakku tapauksessa tiedän aivan hyvin, että hyvä kannattaa syödä, eikä huonoa kannata säästää) En muutenkaan ole kakku ihminen, paitsi Ulla-Isotätini kakut ovat aina olleet herkullisia, sekä kinuski-, että kermaversioina. (kuvassa tämän vuoden nimipäiväkakku, arvosana 10, mansikat täydellisiä, samoin koristeet sekä itse kakku kerroksineen)Olen siis palannut maalta kaupunki kotiini. Ristiriitaisin tuntein, koska samalla kun olisin mielelläni jäänyt, niin toisaalta oli myös kiva palata näihin ns. omiinkin ympyröihin.
Lattialla oli reipas määrä uutislehtiä, olipa ihan kesäinen korttikin(kiitos!) ja muutama laskukin*haukotus* oli ehtinyt eteisen lattialle tipahtaa. Mutta kyllä meillä kaupungissa on helppoa. Joku kantaa postin suoraan eteisen lattialle, vaikka aivan hyvin Itella voisi kustannussäästää, ja jokainen voisi hakea postinsa kerran viikossa myös lähipostitoimipaikasta, ja vasta erikoismaksusta voisi tilata postilleen kotiinkuljetuksen.
Suoraan bussista odottikin täällä Helsingin päässä kyyti. Hnna ja Helmi nappasivat lennossa matkalaisen mukaansa, ja bäckkis-tölön kautta kurvattiin Seurikseen, jossa SSK-juniorGirlsit tapasivat toisensa. Vanni ja Helmi ovat toki tavanneet monta kertaa aiemminkin mutta aina näköyhteydestä eristettyinä. Helmi toki oli jo viime kerran tavatessa jo edellisen asuntonsa "ulkopuolella" mutta Vanni vielä odotteli maailmaan saapumistaan. Nyt neitokaiset ovat kumpikin menossa kiinni, ja jopa Seurasaaren kesäravintola on tsekattu. Huutohan siinä ensin meinasi tulla mutta päällä ollut tilanne meni ohi, ja osa jengistä päätyi nukkumaan, sekä vaunuihin, että syliin.
Huomenna sitten Vierumäelle, ja jos en ihan väärin muista, niin ranskastakin pitäisi tulla sunnuntaina vieraita..pitänee laittaa puhelinlangat kuumiksi ja katsoa miten aikataulut saa sotkettua oikein kunnolla.
2 kommenttia:
Oli muuten kivaa… Siis sen alun Teräsbetonisession jälkeen. Ihanaa kun juuri Te ja ne kymmenet turistit pääsitte todistamaan ihan uudenlaista raivoitkua… Viikonluontoääntä.
Mun piti kertoa siellä, että aina kun me eskarin kanssa käytiin Seuriksessa torstaisin, me paluumatkalla tehtiin ihmislapsikasa siihen Seuriksen suunnalta sillan oikealle puolelle. Ja koskaan meillä ei ollut oraville mitään, niin oletan että siksi viime kesänä ne ei tullut mun lähellekään, vaikka oli laatupähkinöitä.
Ja silloin, 1984 me mm. huudeltiin lenkkeileville papparaisille, että: "Moikka moi!" ja oltiin kuin vapaaksi päästetty apinalauma.
Koska olen itse jo aikoja sitten kokenut nuo hiostuttavat raivari-itkut "lainalapsien" kanssa, en edes osaa suhtautua niihin traumaattisesti. Ne vain ovat osa ihmisen kasvua,ja samaa ilmiötä voi todistaa jokaisessa kasvuiässä. Murkkuikäinen saa samoja raivareita kuin vaippaikäinen..keski-ikäisestä puhumattakaan..ainoastaan formaatti voi lievästi vaihdella mutta kokonaisvaltaisuus on samaa luokkaa, ja raivarihan ei koskaan lopu ajoissa, vasta sitten kun sen saaja on fyysisesti tarpeeksi uuvuksissa. Kun luonne kehittyy, kehittyy myös kommunikoinnin ulottuvuudet. (ja äideillä kestokyky)
Lähetä kommentti