Tulipa käytyä ja voihan lonkka

Ensimmäinen puolituntinen oli pahin. Sen jälkeen seuraava tunti oli jo jopa melko iisiä, ja viimeinen vartti oli väsyhköä. Treenaamisen puute näkyi siinä, ettei kroppa ollut tottunut tärähdykseen, ja viimeiset kilometrit tuntuivat vähän hankalilta(lievästi sanottuna). Kaisaniemessä alkoikin paluumatkalla tuntua siltä, että onneksi kalenterissa ei ole synnytystä huomenna, sillä siinä ei enää epiduraali auttaisi, siihen tarvittaisiin jo amfetamiinia. Mielenkiintoista,(keksisin tähän kohtaan myös toisenkin sanan) miten ja mistä, lonkka voi kipeytyä, aivan uusi kokemus. Mutta silti superhyvä fiilis kun puolitoista tuntia oli kasassa, sen jälkeen järkevästi laskin, että kaikki on "ylimääräistä" ja vähän kuin laittais rahaa pankkiin.
Tämän illan juoksu oli henkinen ja sosiaalinen tapahtuma, joka toki suoritettiin fyysisen toiminnan kautta mutta kahdessa tunnissa ehdit mukavasti viettämään aikaa ystävien kanssa, ja käymään läpi monen moisia juttuja. Tosin ylämäessä vastailu on vähän haasteellisempaa mutta aiheeseen voi palata tasaisella. Kahvillakin voisi käydä mutta tällä tavalla hoituu samalla liikkuminen, ja jokaisella tuntuu näkeminen vielä seuraavana päivänäkin jossain.
Lisää seuraa koska kaikki tuntuivat olevan fiiliksissä ja tyytyväisiä itseensä. Säännölliset pitkät lenkit aiheuttaisivat myös sen että voisi vielä vapautuneemmin rauhassa laiskotella ja ottaa ilon irti iisipäivistä. Kyllä sitä sitten muistaa ja tietää että laskun aika on edessä. Toivottavasti kukaan ihana nyt ei vaan haluais huomenna mun kanssa, u know what, koska mä en pystyis.