sunnuntaina, lokakuuta 12, 2008

Kaiku, nuoli ja ketju

Vietin miellyttävän lauantai-illan. Olin kerrankin ennakoinut. Tosin ennakointi tarkoitti sitä, että seuraavan päivän ruuat valmistuivat vasta puolen yön aikaan mutta ilman etukäteisvalmisteluja ei olisi ehtinyt. Tuntui hyvältä istua pitkästä aikaa oman pöydän ympärillä. Tosin ruuan taso ei ollut sitä mitä yleensä. Olin hieman pettynyt sekä keittoni, että piirakoiden tasoon. Ne olivat ihan ookoo ja syötäviä mutta eivät mitään "oi kuinka hyvää!" -tasoisia. Olenko menettämässä otteeni? Onneksi seura korvasi senkin ja reipas puheensorina täytti eräänkin keittiön.
Iltapäiväpalan jälkeen suuntasimme kulkumme kaupunginteatterille.
Oli nykytanssin aika. Kiitos osallistujien, olimme vielä ajoissa. Tuntui luksukselta istua rauhassa kuohuviinilasilliselle ennen esitystä. Kuinka inhoankaan teatterille juoksemista ja keuhkot haljeten takin riisumista. Ihailimme arkkitehtuuria ja eräänkin ranskanpastilliaskin nopeaa katoamista.
Olen tanssillinen ihminen, minkäs teet. Jaksan häikäistyä siitä miten hienosti tanssijat osaavat ja pystyvät. Nyt iän myötä on tainnut myös harjaantua koreografinen silmä, ja esityksen aikana jää tilaa myös musiikin sekä valaistuksen arvostamiseen.
Eilinen Helsinki Dance companyn Kaiku, nuoli ja ketju oli kiinnostava. Siihen oltiin saatu hyvin tiivistettyä erilaisia tunnetiloja, ja huomasin, että ne tosiaankin saivat napattua kiinni, vaikka kyse oli "vain" muutaman metrin päässä lavalla tapahtuneesta esityksestä. Samaa mieltä oli myös muu seurue. Esityksen ahdistavat kohdat olivat kaikkien mielestä ahdistavia, ja esityksen loppupuoli koettiin pelastajana koska "sen yhden vaikerointi loppui", ja tunnelma keveni. Mutta tuntiin mahtui myös naurua, pelkoa, yllätystä ja haahuilua. Tuttuun tapaani ehdin kantamaan huolta myös muista katsojista. "Onko niillä nyt kivaa, inhooko ne tätä, pitkästyykö ne, haluiskohan ne että tää ois jo loppu" - onneksi tuo vaihe menee nopeasti ohi, ja muistan, että aikuiset ihmiset pystyvät pitämään aivan itse huolta omasta viihtymisestään.
Mutta jäi sellainen tunne, että tätä pitää nähdä enemmän. Liput ovat siedettävän hintaisia verrattuna eräisiinkin teatterilippuihin, ja aina jää jotain uutta käteen. Näyttelijöistä on tottunut löytämään suosikkinsa, tanssijoistakin ne varmasti löytyvät kun suorituksia näkee useampia. Viimeksi olin katsomassa no-no:n, ja sitä ennen näin Tero Saarisen Huntin. Kaikki nämä olleet toisiinsa nähden hyvin erilaisia.
Esityksen jälkeen piipahdimme vielä Juttutuvassa ja Sävelessä. Jälkipuinti ei kestänyt aamuun saakka mutta valomerkki sentään ehdittiin nähdä. Mukavaa oli, ja sunnuntaina sai kerrankin nukkua ilman kelloa.

Hesarin arvostelu teoksesta Vuoden 2008 tanssikilpailukuvat

Opas tanssin katsomiseen

3 kommenttia:

Nora kirjoitti...

Mennään toistekin! Ja mieluiten samanlaisella iltapäiväruoka-tanssiteatteri-illallinen-illanistujais-setillä. ;) Tanssiteatteri voidaan vaihtaa myös penkkiurheiluun, tavalliseen teatteriin, Ateneumin japanilaisnäyttelyihin, museoon, konserttiin, jne... :D

Anonyymi kirjoitti...

Ai sulla oli tuonnoinen opaskin. Olisi tullut ja tulee toki vieläkin tarpeeseen satunnaiselle kulttuurin kuluttajalle.


-törmänen

Norppa, Noora kirjoitti...

no ei sitä vielä ennen eilistä ollut mutta löytäessäni, ajattelin laittaa linkin ihan yleiseen jakoon -
ja nora, otetaan vaikka tuo Ateneum seuraavaksi :) ja cooper ;)

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...