Viikonloppu vieraissa

Tiluliluliii - ja terveisiä Loimaalta! Mukavasti meni vaikka ainahan sitä on liian vähän aikaa vierailla kotiseudulla. Nyt pääsin sentään bussiin jo perjantaina, mikä olikin hyvä, koska lauantaina heräsin niin järjettömään päänsärkyyn, että puolet päivästä meni tyhjäkäyntiin. Isoäidinkin piti oikein tosissaan ehdottaa, että mitä jos kävisin oksentamassa.(isäpuoli oli edellisiltana tarjonnut lasillisen mustikkaviiniä ja toisen karpaloviiniä) Kotiinpaluuta oli juhlistettu erityisellä kohtuudella mutta hedari oli silti Loimaan torin kokoinen. Epäilisin tahallista myrkyttämistä, jos tarjoaja osapuoli ei olisi ollut yhtä kipeä.
Olo vaati lepoa mutta oli asioita hoidettavana. Eipä muuta kuin ostamaan synttärisankaritarlapselle lahjakorttia hevostarvikeliikkeeseen (tässä vaiheessa pulssi oli noin tuhat, ja väittäisin että norppaäidin(joka oli ystävällisesti kyyditsijänä) kävi jopa vähän sääliksi), ja perillä; liike ei ole auki! Norppaäiti oli vielä viikolla käynyt ystävällisesti ovesta tarkistamassa, ja lauantaina liikkeen piti olla avoinna 10-13. No, suurin murhe ei sillä hetkellä ollut, että lapselle ei ollut lahjaa vaan se että olisi voinut maata isoäidin vessanlattialla rauhassa oksentelemassa mutta sen sijaan oli raahautunut kaupungille - aivan turhaan.
No olo parani, ja pyhä oli päähinejuhlaa. Tuli nimittäin löydettyä eteisen hyllyköstä isoisän aivan huippu ruskeapipo sekä sametinvihreä hattu, joka jostain järjettömästä syystä oli pakko laittaa päähän. Selkeä taantuma. Muistaakseni käytin papan hattuja viimeksi yläasteella. Mutta sammaleenvihreä tirolilaishattu päässä oli niin mukava matkustaa. Huomaan myös isoäitini epäsovinnaisen käytöksen ruokkivan itsessäni samoja ominaisuuksia. Olen myös vähitellen antamassa periksi geeneilleni. Luulen, että taistelu on hävitty. Etenkin kun äitini muistutti että isoäitini oli 50-vuotisjuhlistaan kiittäessään laittanut lehteen ilmoituksen, jossa allekirjoituksena oli: Haa-paska. Hän oli myös osallistunut omaan 50-vuotislahjaansa. Tehtaalla, jossa hän oli töissä, oli laitettu uudempi tulokas lahjakerääjäksi, ja kun hän oli osunut isoäitini kohdalle, isoäiti oli vain pokkana kysynyt, että paljonko ne muut ovat laittaneet; ja kaivanut rahapussinsa ja osallistunut samalla summalla. Reilua. Enää vajaa 15 -vuotta, ja olen samassa pisteessä.
Kotiinpaluustakin tuli mukava. Ystäväni Antti(nimi ehkä muutettu, ehkä ei) soitti bussin ja kertoi tarvitsevansa valokuvasarjaansa naisen käsiä. Ekat kädet olivat kuulemma peruneet, ja toisilla käsillä oli kotona lapsia. Suostuin, vaikken ollutkaan ykköskäsivaihtoehto. Oletan ihmisten pyytävän asioita, silloin kun apua tarvitaan, ja on hauska olla oikeasti avuksi. Sitäpaitsi hyvällä kameralla otettuja katsoo aina mielellään. Kuvien aihe oli kosketus. Toivottavasti Antti saa luvan laittaa niitä myös tänne katsottavaksi, koska lopputulos oli kiinnostava.