Viime vuonna tähän aikaan oli vaikeaa. Hyvä ystävä oli menetetty kesällä, ja toinen ystävä taisteli lapsensa kanssa viimeisistä yhteisistä kuukausista. Syksy tuntui tahmealta, ja välillä oli vähän vaikea ymmärtää.
Tänään odottaessani bussia mietin, että tuntuu kuin edelliskesästä ja viime syksystä olisi kolmisen vuotta. Tuntuu että tapahtui niin paljon, vähintään kolmen vuoden verran.
Menetyksessä aika on ystävä ja vihollinen. Ystävä siinä, että pahin shokki laantuu ajan myötä, ja vihollinen siinä, että sitä pelkää muistojen haalistuvan. Pelkää yhteisten hetkien mielikuvien valuvan käsien läpi. Pelkää unohtavansa. Muistot ovat ainoat mitä on. Niitä ei tule enää uusia. Ja sitä pelkää ettei enää olisi niitäkään.
Mutta ei sitä unohda. Ei koskaan. Sitä muistaa. Paljon, elävästi ja lämpimästi. Yhtä kirkkaasti tänään kuin eilenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti