Viikonloput hujahtavat ohitse

Viikonloppu hujahti nopeasti, ja miksei hujahtaisi, sehän kestää vain kaksi päivää. Tällä kertaa suoraan töistä bussiin, olin paikalla puolta minuuttia ennen bussin lähtöä. Riemastuksekseni Rva Hopp oli naapuribussissa vilkuttelemassa. Se koitui taas kohtalokseni, niin kuin tulin runsaan vartin sisällä toteamaan. Bussista bussiin soitetun puhelun lopputulos oli: "no jos sä tuut Rantamaratonin puolikkaalle, niin kyllä mäkin tuun sitten sun kanssa Lohjan viiden tunnelin juoksuun" Väliä näillä kahdella koitoksella on pari viikkoa.
Olemme aikoinaan Rva Hoppin kanssa päättäneet, että teemme yhdessä vain mukavia asioita, esim. käymme melomassa ja elokuvissa. Nyt luovutin. Totesin, että emme koskaan tule tekemään mitään pelkästään rentoa, hauskaa, hemmottelevaa tai synnillisen nautinnollista, vaan koko loppuelämämme nämä ideat tulevat olemaan näitä "kaksi puolikasta kahdessa viikossa" tms. Mutta mikäpäs siinä. Sitä idean syttymistä on mukava miettiä lokakuun alussa tunnelissa, jonka päässä ei varmasti loista valon hiventäkään.
Viikonloppuna tuli myös retkahdettua.(ihan terve piirre ihmisessä) Perjantaina mökille saavuttua, väsytti aivan jumalattomasti. Ensimmäiseksi kaaduin aurinkotuoliin vetämään happea, ja sen jälkeen tuumin, että olen ansainnut(en mistään syystä) yhden oluen. Se siitä paastostakuurista. Tämän jälkeen raahauduin makuupussiin vielä iltapäiväunille, koska yksinkertaisesti silmät eivät pysyneet auki. Jonka jälkeen olikin iltaruokailun aika. Ehkä ennen kuutta herääminen sittenkin tällä iällä jo tuntuu jossain.
Mutta maksun aika tuli lauantaina. Vesisateessa juostu puolitoistatuntinen oli sitä mitä lähdettiin hakemaan. Puolentoistatunnin juoksua. Ensimmäinen tunti meni ihan ookoo vaikkei kellon viisarit tuntuneet oikein liikkuvan, viimeisestä puolituntisesta sai liikkeen keveyttä jo hakemalla hakea. Matkan päätteeksi lähiSiwasta napattu banaani huiskahti alas nopeammin kuin kuoret roskikseen.
Mutta palkinnoksi tuli rapuja ja skumppaa.(eli siis todellista paastoamista) Viime ravun syönnistä oli jo useampi vuosi, ja pienen hetkisen rapu kädessä tuli hetkellinen epäröinti, ennen kuin sain taas "tämä on ruokaa, ei eläin" -piuhan kytkettyä. Oletteko huomanneet, että jos rapujen jalkoja liikuttelee, ne liikkuvat kuin ihmisten raajat..? Ehkäpä siksi juuri ihmiset syövät niitä niin autuaallisessa humalatilassa.(oma kossu oli sentään jätetty kaupunkiin)
Luettua tuli myös Åsa Larssonin, Musta polku. Ihan ookoo, ei mikään ihmeellinen mutta ehkä vika oli lukijassa, ehkä nyt ei ole vain dekkareiden aika. Lähinnä otinkin sen mukaani nähdäkseni innostunko vai luenko loppuun vain lukemisen tottumuksesta. Ei se mikään huonokaan ollut, mielenkiintoa olisi voinut lisätä, jos olisi lukenut aiempia Larssonin kirjoja. Ääh, otetaan hiukan takaisin - olihan siinä kirjassa vähän syvempiäkin kohtia, jotka toivat tarinaan vähän muutakin kuin pelkän "kuka nyt sit murhasi kenetkin" -kysymyksen. Joten plussalle jäi.